joskus sitä tuntee olonsa heikoksi

Mä oon aina nähny paljon unia ja painajaisia. Pienempänä mun painajaiset liitty lähinnä pelottaviin ohjelmiin ja sellaseen.
Nyt vähän vanhempana mä oon sitä mieltä et unet ja painajaiset on ajatuksia jota sä oot kerryttäny sun mieleen etkä sanonu ääneen. Ne ei enää liity pelottaviin ohjelmiin, eikä elokuviin, ne liittyy mun omaan elämään. Mun pelkoihin, ja mun ajatuksiin.
Mä nään edelleen painajaisia tosi useesti, mä herään keskellä yötä siihen et mä itken, tai siihen että mua ahdistaa ja pelottaa. Ne unet vaan tuntuu niin todellisilta vielä sillonkin, kun mä oon jo hereillä.
Jos ja kun mä nukahan uudestaan, se vaan jatkuu. Mä pelkään mun unissa jatkuvasti, se pelko heijastuu mun omasta elämästä, siitä elämästä, jota mä elän kun mä oon hereillä.
Mul on kaks eri maailmaa, mun unimaailma ja todellisuus, ne ei vaan eroa enää toisistaan hirveästi.

Toki sä sanot mulle jokapäivä rakastavas mua, ja mulle tulee siitä aina jotenkin turvallinen fiilis. Sellanen olo et, hei mul on oikeesti joku joka välittää musta ja pitää mut turvassa.
Joku joka muistuttaa et mä oon hyvä just tälläsenä, mut entä jos mä en enää riitäkkään?
Entä jos joku päivä se toinen lähteekin pois, löytää jonkun paremman kun mä,
entä jos meiän tiet erkanee ja välit etääntyy.
Mä en pysyis enää kasassa, se pelottaa mua.

Mä oon antanu kaiken mitä mä voin, pidä siintä kiinni mä pyydän❤

Mul on usein tosi paha olo siitä, millanen mä oon. Kukaan meistä ei kai oo mitään supersankareita et kaikki sujuis aina hyvin, vaikka onhan meillä kaikilla niitä hyviäkin hetkiä, paljonkin. Mut välillä kaikki vaan tuntuu niin raskaalta, ettet pysty enää tsempata. Tuntuu siltä kun oisit mokannut kaiken ja menettänyt kaiken, ihan kaiken. Sä tiput pohjalle, mut sieltä sun on vaan noustava, aina uudelleen. Aika kliseistä, mut elämä on ku vuoristorataa, huipultakaan ei oo matka kuin vain alaspäin.
Mietin välillä miten mulla voi olla edelleen joku johon turvautua kun on hankalaa, jolle jakaa ilot kun on helpompaa?
Anna anteeks, mä en oo täydellinen, mä oon kaukana siintä, mut silti mä yritän parhaani. Aina.
Mä vaan oon niin mustasukkanen kaikesta, et on vaan hankalaa esittää välillä et kaikki on ihan ok.

Mä oon niin onnellinen sun kanssas. Kiitos ihan kaikesta. Mä rakastan sua❤

Joskus sitä tuntee olonsa heikoksi, joskus ei ihminenkään pysy enää kasassa.

Täällä mä oon niin kauan kun viimeisen kerran kaadun.

Mua ihan oikeesti pelottaa. Mun mielialat vaihtelee liian useesti, mut nyt mua ahdistaa. Mä en pysty ajattelemaan mitään järkevästi, koska mua pelottaa ja ahdistaa niin paljon.
Muutokset pelottaa mua, mut mä en oo tyytyväinen tähänkään hetkeen. Mä oon umpikujassa ja mä en pääse pois.
Mä pelkään et mä en oo riittävän hyvä, täl hetkel mä en vaan pysty parempaan. Mä yritän liikaa siks mä en onnistu. Mä toivon niin paljon et mä voisin olla hetken täysin oma itteni, ja tehä just niinku mä haluan. Mä haluisin vaan pystyä kertoon kaiken täl hetkellä, kaiken mitä mä mietin ja mitä mä tunnen.
Mä menetän kohta jonkun mun elämästä, jos mä jatkan samalla tavalla. se ajatus tuntuu pahalta. Mä en halua et kehenkään sattuu, mut mun omalla käytöksellä mä satutan itteeni jatkuvasti.
Tää vaan tuntuu niin hirveeltä, kun sä haluisit et asiat ois eritavalla kuin nyt, mut sä et voi tehä mitään asian korjaamiseks koska sua pelottaa että teet väärin.

Mä oon pettynyt itteeni, mä tekisin mitä vaan et kaikki olis taas hyvin, mut ei. Mä en tiiä miten mä korjaan tän, tiiän vaan et näin kaiken ei kuulu loppua. Tää on vaan mulle niin vaikeeta.
 Ihan sama mitä mä tuun sit tekemäänki, mä toivon et ees joku pitää mut kasas, et joku tukee mua. Kukaan ei pärjää tääl yksin.

Tää tuntuu ihan unelta, musta tuntuu et mun elämältä lähti tyyliin pohja alta, mulle tuli semmonen tosi epäaito ja ahdistunu olo.
Mä en tiiä pitäskö mun uskoa kaikki mitä mulle sanottiin vai onks se totta ollenkaan? Jotenkin tosi vaikee kuvitella et kaikki ois oikeesti totta, jos on niin hyvä vaan.
Jos ei niin mä en tiiä mitä mä teen.

sä haihdut hiljaa pois, kun aika parantaa.

Kyllä, mä oon yrittänyt tsempata Naksun kanssa, ja muussakin. Mä oon yrittänyt liikuttaa sitä useemmin ja säännöllisemmin, mut toisaalta välillä se on jänyt vaan siihen yrittämiseen. Hetken sujui hyvin ja sain itteni sinne ainakin pari kertaa viikossa mut sit taas pakka hajos ja tässä taas ollaan.
Taas tuli taukoa. Kynnys nousee päivä päivältä ja kohta sinne on taas mahdotonta lähteä. Mä en tajua miks tässä käy joka kerta näin, mä en osaa pitää omista suunnitelmista kiinni. Heti kun on vähänkään kiireisempi viikko niin mä jätän Naksun taka-alalle ja unohdan sen.
Näin sen ei kuuluis mennä.

Mä kaipaan niitä aikoja kun tää harrastus oli mulle oikeesti elämäntapa ja mä kulutin suurimman osan mun ajasta tallilla. Toisaalta mä nautin siitä, koska sain keskittyä täysillä siihen mistä mä nautin, mutta ehkä mä kaipasin muutakin sisältöä mun elämään. Ja nyt sitä on liikaa, enkä mä muista enää sitä mulle tärkeetä. Tai ei se oo mulle enää tärkeetä, kumpa oliskin.
Haluisin löytää sen fiiliksen uudestaan mikä mul on ollu ja sen ilon millä mä treenasin joskus, mul on ikävä sitä fiilistä.
Ois siistii jos mä edelleen heräisin mielelläni viikonloppuaamuina aikaisin ja polkisin tekemään aamutallia, jos mä oottaisin tallille menoa joka päivä, jos se ois musta edelleen mukavaa.
No joo, kyllä mä siitä nautin, mut en enää samalla tavalla.

Mä haluisin päästä tunneille ja sitä kautta oppia lisää ja ehkä mä oppisin ratsastamaan Naksuakin paremmin. Mut nyt kun se ei onnistu niin mä haluun silti ottaa kaiken ilon irti ja kokeilla kaikkea uutta, kun Naksukin on sen verran vanha ettei ikinä tiedä kauan se pysyy hyvässä kunnossa. Pitää nyt vaan nauttia siitä mitä on, sen mä oon ainakin oppinut. Mä pidän täst kiinni niin pitkään kun saan, sen mä lupaan.

Naksun lisäks mä oon muutenkin koittanut tsempata, mä oon pärjännyt kai paremmin.
Mä oon täl hetkellä paljon onnellisempi kuin esim kuukausi sitten, ja tästä mä oikeesti nautin. Mun ei tarvii miettiä kokoajan et mitä mä voisin korjata ja miten mä tuun pärjäämään. Mut mä en viiti liikaa hypee, koska yleensä siinä vaiheessa pakka taas levii ja kaikki menee alamäkeen, mut kai siihenkin on tottunut. Välillä sitä miettii et haluis palaa ajas taaksepäin, vois vaan olla tekemättä niitä samoja virheitä ja tietäis kehen luottaa, kehen ei ja kenen kanssa viettäs aikaa ja näin. Mut toisaalta ethän sä opi mitään jos et ikinä epäonnistu, näin mä ite ajattelen ainankin.

Mä oon kans oppinu et elä hetkessä ja pidä kiinni siitä mitä sulla on, sillä seuraavana aamuna sulla ei välttämättä ole enää sitäkään. Tai sit sä oot ite poissa, sit sulla ei oo yhtään mitään. Siinä vaiheessä sä oot menettänyt kaiken. Joten älä luovuta ikinä, kaikesta löytää aina jotain positiivista. Älä päästä irti, aikaa ei kuitenkaan ole loputtomiin. Nauti siitä ajasta, älä tuhlaa sitä.
Mua oikeesti pelottaa. Entä jos mä meen nyt nukkumaan ja aamulla mä en enää herääkkään, mä en tiiä miks mä oon alkanut miettiin tota, mut toi ajatus ahistaa mua. Mä haluisin sopii kaiken aina iltaan mennessä, ja mä en halua mennä riidois nukkumaan, mä haluisin aina miettiä tarkkaan viimeset sanat illalla, ihanvaan koska mua pelottaa. Joka ilta mä mietin tota samaa ja mua alkaa ahistamaan tosi paljon, mut mä en voi sille mitään. Mä oon miettinyt et jos mä en vaik heräiskään, niin mitä mä jättäisin taakseni, mistä mä joudun luopuun. Tai mistä muut joutus luopuun, onks sillä mitään väliä?
Mä haluisin tietää et jatkusko tääl elämä ihan samalla tavalla, merkkaanks mä mitään.

Me kaikki ollaan ihmisiä, joilla on tunteet. Meihin sattuu, jos meitä satuttaa. Me ollaan haavoittuvaisia, ja meitä pitäis kunnioittaa. Se ei aina onnistu, mä tiedän.
Me kaikki tehään virheitä ja satutetaan toista jatkuvasti. Sitä ei aina huomaa, ja sitä toista silti sattuu.
Virheitä tulee ja niitä annetaan anteeksi. Tai aina ei anneta, mutta se on yleensä sun oma vika. Sä oot tehny väärin, ja sun pitää ottaa vastuu siitä.
Mä en haluu menettää tätä kaikkee mitä mulla on, ei vielä, mä en oo valmis siihen. Mä tiiän et jos mä nyt jäisin yksin, mä en pärjäis enää, mä vajoisin kokonaan pohjalle, ja sieltä kestäis pitkään nousta. Mä pystyn tähän, mä en anna periks. Kaikesta pitäis aina löytää jotain positiivista ja jatkaa eteenpäin.
Kaikilla meillä on huonoja päiviä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Kaikki kun ei osaa kertoa omia tunteitaan toisille ja mitä ne oikeesti pitää sisällään. Sun pitää vaan luottaa ittees ja sanoo itelles et sä selviit tästä, kaikki järjestyy, kaikki menee vielä hyvin,
mä lupaan.

Mä en tiiä mikä mua vaivaa mut  mä en vaan enää saa nukuttua kunnolla, mä herään tosi useesti keskellä yötä koska mä mietin ihan liikaa, sit mä en saa unta. Ja yleensä mä herään monta kertaa yhen yön aikana, tai sit mä vaan herään aamulla tosi aikasin. Mut niinkun mä sanoin, pohjaltakaan ei oo suunta muuten kun ylöspäin. Mä en oo pohjalla enkä mä haluu joutuu sinne ikinä, mä haluun vaan pärjätä hyvin ja olla onnellinen.
En mä tarvii muuta.

End of everything

Meidän tarinamme ei saanut onnellista loppua. Meidän tarinamme ei pitänyt loppua näin, eikä vielä pitkään aikaan.

Toi aika, jolloin me loimme yhteisiä muistoja, oli mulle tosi tärkeetä. Sä sait mut jaksamaan päivästä toiseen. Sait mut pysymään iloisena, mut sä onnistuit saamaan mut myös tosi huolestuneeksi. Mua pelotti joskus.

On hauska lukea muiden tarinoita. Niitä jotka päättyvät onnellisesti. Tai niitä joiden loppu ei vielä häämötä. Mut sitten kun mä mietin mein yhteistä tarinaa, mä oon tosi surullinen. Mä en tiedä miksi tässä kävi tällein, mut ainoo totuus on se, ettei tätä voi muuttaa enää miksikään.

Mä olin sokea, mä en huomannut että se oli kipeä. Tuntemattomatkin huomasivat sen. Mä väitin vastaan, en huomannut sitä. Totuus oli kuitenkin toinen kuin mitä väitin. Se oli kipeä, se yritti näyttää sen meille.

Sitähän mä itekkin teen, en osaa sanoa suoraan.
Useesti kun kysytään joltakin "mitä kuuluu", vastauksen oletetaan olevan "hyvää", mutta entä jos totuus on toinen?
Sillon kun joku kysyy multa mitä kuuluu tai miten menee, mä vastaan automaattisesti hyvää tai hyvin. Vaikka se ei olisikaan totta, se tulee automaattisesti. Se on vaan tapa. Tapa, jota mä oon tottunut noudattamaan.

Mä en oo ikinä ollut kovinkaan avoin, se ärsyttää mua itteänikin, mut en vaan voi sille mitään. Kaikki ei oo samanlaisia, meis kaikissa on virheitä. Ja se on opittava kaikkien hyväksymään. Kaikkien kaveri ei tarvii olla mut kaikkien kans pitää tulla toimeen? eikö vaan.

Filly teki mun kesästä unohtumattoman, sekä hyvällä että ei niin hyvällä tavalla. me onnistuttiin sillon ekaa kertaa oikeesti, mut samana kesänä oli myös alamäkeä, paljonkin. Mut mä nautin jopa niistä kävelypäivistä, varsinkin sillon kun aika oli lopussa. Sillon vietin sun kanssa tunnit päivässä niin pitkälle kun se vaan oli mahollista, ja mul on ikävä. Ei siintä pääse millään yli. Mulle tulee aina tosi haikee olo kun katon kuvia siltä kesältä, se tekee mut heikoks. Ne kuvat tuo niin paljon muistoja mieleen, ne hetket jotka haluaisin elää aina vaan uudestaan. Jos se vaan olis mahdollista, mutta ei ole.

Siitä on yli vuosi. Paljonkin. Mä kaipaan niitä onnistumisen hetkiä, niitä joita en koe Naksun kanssa. Toi paikka oli sillon mulle kuin toinen koti, mut mitä kävikään? Tuli taukoa, pitkiä taukoja. Tunsin itteni sen jälkeen aina ulkopuoliseksi kun sinne menin, en mä kuulunut sinne enää samalla tavalla. Se on mun oma vika, ja se tuntui pahalta. Pohjalta nouseminen on aina vaikeaa, myös tossa tilanteessa, mä en vaan pystynyt tsempata. Ei siitä tullut mitään, yrittäminen tuntui turhalta. Into ei riittänyt enää Naksunkaan kanssa muuhun kuin maastoiluun, siellä mä tykkäsin kävellä. Sai olla rauhassa, mun ei tarvinnut keskittyä mihinkään.
Mulle henkilökohtasesti toi syksy oli muutenkin vähän ristiriitasta aikaa, mä en oikeen pystynyt keskittymään ja mun päässä pyöri kaikenlaista. 2015 lopulla mun into ei riittänyt melkeen mihinkään, mulla ei mennyt hyvin ja tiiän sen itekkin. Mun piti tsempata, mä olin taas pohjalla.

Kyllä, mä jatkan Naksun kanssa edelleen, mut ollaanko me vieläkään mihinkään edetty? Niin, en tiedä ollaanko.

Mä oon onnellinen et Filly ei tunne enää kipua, se pääsi pois, jätti kaiken jälkeensä. Se on paremmassa paikassa, siihen ei koske enää. Mä toivon et mullakin menis hyvin, mä toivon että mä olisin onnellisempi, mut mä en oo. Mä en oo koska mä mietin liikaa.
Mä mietin mitä muut ois mieltä, ennenkun mä päätän mitään.

Niinkun mä sanoin, mä en oo hirveen avoin, mun on vaikeeta alottaa puhuminen, ja lisäks mä ahistun tosi helposti. Mua ärsyttää se etten pysty kertomaan kaikkea, mä en oo kertonu ees mun kavereille, mä pidän liikaa sisälläni. Ja tiedän että se ärsyttää, en vaan voi mitään, en pysty koska luulen aina että joku tuomitsee mut, oman mielipiteen kertominen on välillä mulle mahdotonta. Ja mä oon tosi herkkä ihminen, varsinkin jos kyseessä on mä itse. Ja mun elämä. Mun pitäisi kertoa paljonkin, mut mä en pysty. Musta ei ehkä ikinä oo siihen. Aika loppuu joskus, sitten on liian myöhäistä. Se loppuu meiltä kaikilta.

Mä haluaisin palata ajassa taaksepäin, mul jäi sanomatta paljon, mun on pakko yrittää vielä, mä tein väärin ja mun pitää korjata mun virheet.
Mä oon aina välittänyt, silloinkin kun en sitä näyttänyt.

Voisimpa edes hetkeksi painautua viereesi ja unohtaa kaiken, voisin olla hetken sellainen kuin haluan.

En voi tehdä sitä, mä en saa näitä ajatuksia pois päästä, en tiedä saanko koskaan kerrottua kaikkea, ehkä en kerkeä korjata kaikkea, pelkkä ajatus pelottaa minua. Kukaan meistä ei tiedä milloin on aika sanoa viimeiset hyvästit.

Mulla on usein ollut mun asiat paremmin kun nyt. Etenkin kesän lopulla mä olin tosi onnellinen kokoajan. Mut entä nyt? Sillon kesällä mä olin tyytyväinen siihen mitä mulla oli, mä en oikeastaan miettinyt ees muuta. Mut nyt mä en voi olla miettimättä. Mietin jatkuvasti mitä jos mun asiat olis toisin, entä jos multa puuttuu jotain. Onko mulla kaikki mitä tarvitsen mun elämääni? Ei ole. 
Mun pitäis elää hetkessä, mut mä en taida enää osata. Mä en enää osaa edes istua paikallaan ilman että hermostun. Mä oon muuttunut. Se tuntuu pahalta, mua pelottaa. 
Tää on mun oma syy, oon itse antanut tän kaiken mennä näin alamäkeen.

Rehellisyys on aina ollut mulle tärkeetä,mut välillä kun valheissa menee liian pitkälle, sä et voi enää sanoa totuutta. Joskus virheet on liian suuria korjattaviksi, menneisyyttä ei voi muuttaa, sen kanssa pitää oppia elämään.

Mä en ikinä haluu menettää mulle tärkeintä ihmistä, se saa mut aina hymyilemään, mut kaikkea mä en voi unohtaa.

Se mistä haaveili eilen, ei tunnu enää oikealta.

Pitäisi edelleen osata luottaa, muuten ei tuu mitään. Pitäisi myös osata puhua, olla aito. Jossei yritä, ei voi onnistua, muista se.

En ymmärrä mikset oo täällä, eiks mun vieres ois helpompaa? Tiiät et sua kaipaan enemmän kun kukaan.

Mun pitää oppia kertomaan mun asioita ja mä toivon että mua kuunnellaan. 

Mä tahon korjata kaiken, tän ei pidä päättyä tähän, ei vielä. Tää ei saa päättyä näin. Mutta onko musta siihen?

Minua pelottaa.
 Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla.
 Ensimmäistä kertaa ikinä pelkoni on liian aiheellista 
ja painajaiseni tuskaisen todellisia. 
En halua niiden käyvän toteen. 
En vielä.

Mulla on ikävä, sä tiiät sen.

Mun pisimmät puoli vuotta

Joskus voi menettää itelle sen kaikista rakkaimman ja kaikista tärkeimmän. Sen, ketä ilman et koskaan voinut kuvitella eläväsi.

Eilen tuli täyteen tasan puoli vuotta Fillyn lähdöstä.

Et koskaan kuvitellut selviäväsi jos hän lähtisi. Katoaisi elämästäsi. Et koskaan ajatellut, mitä tekisit ilman häntä. Rakkaimpaasi. Jos jotain menettää, sitä ei saa enää koskaan takaisin.
Ootko sä miettinyt, että mitä tekisit jos ystäväsi katoaisi huomenna, etkä koskaan olisi kertonut hänelle tunteistasi? Siinäpä se, sanokaa vaikka yksi hyvä sana joka ikinen päivä. Se piristää. Se voi merkitä oikeesti tosi paljon.

Jokainen kerta voi olla viimeinen, älä luovuta ennenkuin sen aika on.

Sitten kun se päivä koitti, kaikki muuttui. Kaikki katosi. Enää mikään ei ollut kuin ennen. Kaikki se ilo joka teillä oli, se ilo jonka jaoitte, muuttui suruksi. Jota te ette enää olleet yhdessä jakamassa. Kaikki se onnellisuus muuttui tuskaksi, joka ei pääty koskaan.

Kaikki se hauskuus, jota korvaa nyt ainoastaan sanaton tyhjyys.

Lähtiessään sulle jäi vaan muistot ja kaipaus. Muistot haalistuu ajan myötä, muttei koskaan katoa. Kaipauskin haalistuu, muttei ikinä lopu. 
Muistot on ainoa asia mitä meillä enää on, niistä paljastuu hyvät ja pahat hetket. Muistot on kalleinta kultaa❤

Kun sä lähdit, mä en edes jaksanut taistella vastaan. Sillä mä tiesin ettei se auttaisi, kipua ei voi pitkittää. Mä tiesin etten saisi sua koskaan takaisin, me ei enää koskaan voitaisi kokea mitään yhteistä. Mä en enää koskaan voi nähdä sua. Sitä päätöstä ei voinut peruuttaa, eikä siirtää. Se kaikki oli lopullista. Mä en tiedä mihin sä menit, tiedän vaan, ettet ole enää täällä. Tai koskaan tule enää takaisin. Mä itkin, koska menetin sut, mut mä olin onnellinen siitä, että sain sut osaksi mun elämääni. Mut sit mä menetin sut, tää päätös oli oikee. Mun unelmat kaatui, ja mun maailma romahti.

Sä opit lentämään.

Mä oon vielä näin pieni, mutta mulla on silti muistoja, joita mä en koskaan saa takaisin. Täytyy laskea irti menneestä ja jatkaa eteenpäin. Mulla on jäänyt paljon kertomatta ja mulla on edelleen paljon kerrottavaa. Näiden vuosien aikana mä oon ollut monesti onnellinen, mut mä oon myös pettynyt monesti. Ja mä oon ollut surullinen. Mut se on elämää. Elämä on joskus epäreilua ja virheistä oppii, niin olen mäkin oppinut. Joskus on annettava periksi, ei pidä väittää vastaan. Muutoksia ei pidä pelätä. Mä oon selvinnyt kaikesta, ja mä tuun selviimään jatkossakin. Ainakin siihen päivään asti, kunnes kaikki loppuu, sit mä en enää ole selviytyjä. Mistään. Ikinä. 

Jos mä nyt lähtisin, niin mitä mä jättäisin muille?

Mä oon menettänyt myös mulle tärkeitä ihmisiä, mut niiden lisäksi, mä oon menettänyt mun ystävän. Menettämisen tuska on kaikista pahinta, ja silloin tuntuu että kukaan ei ymmärrä sua.
Mun tavoite ei täyttynyt, mun tavoite vuodelle 2015. Yks mun harvoista tavoitteista. Et se ois terve koko vuoden, mut siltikään, jätkä ei selvinnyt tosta vuodesta. Mä en unoha tota vuotta, siitä piti tulla mahtava vuosi. Ja ennenkaikkea, kesästä piti tulla unohtumaton. Joo, niin siitä tulikin, mut mä en tarkottanut tota. Meidän molempien piti olla onnellisia, kesän 2015 ei pitänyt jäädä viimeiseksi. Jätkän 13-vuotis synttäreiden ei pitänyt olla viimeiset. Aikaa piti olla vielä, vuosia piti olla vielä monia jäljellä. Tän ei pitänyt loppua vielä. Mä en tiedä mistä tää kaikki alkoi, ja miten, mutta mä tiedän miten, mihin ja miksi tää kaikki loppui jo nyt. Kumpa ajassa vois palata taaksepäin, mä haluisin vaan jatkaa siitä mihin me silloin heinäkuussa jäätiin. Mun rakas oli vielä sillon täällä, mä olin onnellinen. Mut Äpyn lähdön jälkeen mä olin pitkään kaikkea muuta kuin onnellinen. Mä itkin, itkin ja itkin. Tosi pitkään. Se ei ollut mun, sen ei pitänyt vaikuttaa mun elämään mitenkään suuresti. Mut pikkuhiljaa, siitä tuli mun ystävä. Ystävä, jonka kanssa meillä on nyt paljon muistoja takanapäin.

Mutta ei yhtään mitään tulevaisuudessa. Mun ystävä on pilvien toisella puolen.

Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin.

Tästä ei oo kauan, mut mä keräsin itteni ja nyt mä oon tässä. Silloin mä olin pettynyt itteeni, vaikka se ei mun vika ollutkaan. Kumminkin, jos aikaa ois vielä ollut, me oltas vielä noustu sieltä, kaikki vois sujuu taas hyvin. Mut kaikki päättyi siihen että ei ikinä saatu enää pakettia kasaan. Ärsyttää, koska mä tiedän että jotain olisi voinut korjata kuitenkin. Mua ei lohduta enää mikään muu kuin se että tiedän että jätkälle tuo on parempi paikka. Pikkuhiljaa oon vasta oikeasti alkanut käsittään tän ikuisuuden. Mä en oikeesti nää sitä enää ikinä.

This is end of everything.

Viimeset puoli vuotta on tuntunut tosi tyhjiltä, tää on ollut ihan liian pitkä aika. Mulle tää aika on ollut tuskaa. Multa vietiin yks unelma. Jos joku ottaa puheeksi Fillyn, mä vastailen pala kurkussa vaisusti. Mä en vaan pysty. Se on mulle liikaa, se on mulle edelleen tosi kova paikka. Mä myös tiedän, että osaa mun kavereista ei kiinnosta. Mä yritin puhua niille, ja ne esitti ja yritti piristää mua, mut se on niin läpinäkyvää. Mä tiesin että niitä ei oikeasti kiinnosta. Mua ei tarvi yrittää piristää ikinä, jossei ite välitä. Ei se auta. Mulle ainakin ystävien tuki kaikessa on tärkeintä, mä arvostan sitä. Oikeesti. Mut jotkut ei vaan voi auttaa, kyllä mä tiiän sen. Ulkopuolisen silmin tää ei oo kovin paha paikka, mut mulle se on. Mä oon kiitollinen niille ketkä mua on edes yrittänyt ymmärtää❤ Kaikki ei ymmärrä kaikkia, mutta aina voi yrittää, eikö vain?

Mä en tiedä mitä mä tein väärin, mut silti mä en voi olla syyttämättä itteäni. Mä tein varmaan jotain väärin, ja mun takia jätkä ei oo enää täällä. Vika kerta kun mä menin sillä, meni ihan surkeesti. Mikään ei sujunu, ja koko paketti levis käsiin, just kun saatiin homma toimimaan. Senkin takia mä haluun palata takasin ja tehä kaiken uudestaan niin huolellisesti kun vaan osaan. Korjata kaiken mitä ikinä tehtiin väärin.

Yksi este vain, se ei ole mahdollista.

Asiat jotka tuntuivat silloin niin arkisilta ja pieniltä, tuntuu nyt paljon suuremmilta ja tärkeämmiltä. Mä en osannut silloin nauttia viimeisistä hetkistä. Mä olin sen luona viimeset tunnit niin pitkälle kuin vain oli mahdollista sillon. Siltikään, en mä oikeasti ymmärtänyt et tää on ikuista. Tää päätös on loppulinen.

Tyhjyys valtaa kaiken, eikä mikään palaa ennalleen.

Heinäkuun alussa, kun mä sain varmistuksen tähän, en tajunnut mitään. Nyt mä tajuan. Ja nyt mä myös keksin paljon kaikkea mitä meillä jäi tekemättä ja kokematta. Tiedän, tuossa ajassa ei paljon kerkeä, mutta kaikki on taas ihan ok.

"Sä et tiedä meneekö siihen tunteja vai vuosia."

Nyt mun on vain sopeuduttava siihen, mitä mulla on jäljellä, ja rakentaa siitä jotain kestävää. Jotain, joka ei lopu kuin seinään. Mä en halua enää tällästä samanlaista surua, tiedän vaan että se ei onnistu. Tiedottomuus on pahinta. Sä et voi tietää meneekö sun rakkaimpas menettämiseen tunteja vai vuosia? Kaikki voi loppua seinään, ilman minkäänlaisia ennakkovaroituksia. Yht'äkkiä kaikki on poissa, eikä enää ikinä tule takaisin.

Älä rakenna linnoja pilviin, sillä tuuli ne hajottaa, älä katso syvälle silmiin, joita et voi unohtaa.

"Kaikki kestävä hävinnyt"

Mun ei oo enää mitään järkeä jauhaa menneitä, vaan siirtyä eteenpäin. Mä en voi tälle enää mitään. Mennyt on mennyttä, pitää päästää irti. Mun pitää jatkaa eteenpäin, ei tästä muuten tule mitään. Mulla on enää muistot, joista mun pitää pitää kiinni, kaikki muu pysyvä on poissa, kaikki kestävä hävinnyt. 
Mulla on kaikki taas kunnossa, kaikki on kai ihan ok. Mua vaan ahistaa, mutta se ei ole ylitsepäsemätöntä, ainakaan tällä hetkellä.

Mutta kaikilla muilla ei ole asiat näinkään hyvin. Jopa mä tiiän ihmisiä keillä ei oikeesti oo kaikki hyvin. Syitä löytyy toisilta monia, liittyen vaikka muihin ihmisiin. Ethän sä oo se joka ei pidä lupauksia? Kai sä oot luotettava kaveri, kaikille? Jos lupauksii ei osata pitää, sit ei luvata ees mitää.

Mut hei, entä jos vaikka huomenna sä menetät sun ystävän? Se voi tapahtua ihan yht'äkkiä, ilman varoitusaikaa. Vietättehän ystävienne kanssa paljon aikaa, vielä kun sitä aikaa on. Se voi loppua, yht'äkkiä. Elä päivä kerrallaan, älä mieti liikaa tulevaa. Sun haaveet voi särkyä. Sä voit pettyä pahasti.

Jos sä riitelet ystäväsi kanssa, sovithan riidan ennen kuin menette nukkumaan. Voi olla että sulla ei oo enää sitä sama ystävää aamulla. Se voi olla poissa. Eikä ikinä tule takaisin. Mieti siis kaksi kertaa, mitä ystävät sulle merkkaa.
Mulle ystävät on tärkeitä, ne tukee mua aina. Mun ystävät on nähny mun nauravan ja itkevän. Iloisena ja pettyneenä. Aina kun mulla on jokin huonosti, ystävät piristää. Mä oon ikuisesti kiitollinen kaikille, ketkä on mua ikinä auttanut, mun pitäis korvata tää teille jotenkin. Jos te luette tätä, tiedätte varmaankin ketä tarkoitan, Kiitos❤

Pari kertaa mä oon oikeesti halunnu vaan jättää tän kaiken taakse. Mut mun kohdalla se ei olis mahdollista, ja ehkä ihan hyvä niin. Mä oon luovuttanut. Mikään tässä maailmassa ei ole kestävää, kaikki loppuu aikanaan. Haaveet voi kaatuu, mut unelmien eteen pitää tehä töitä. Tää elämä ei anna mitään ilmaseks, sun pitää nähä vaivaa ja kannustaa ittees jatkamaan. Mä en pääse enää ikinä menneeseen, joten mun pitää tehä töitä et mä voin toteuttaa mun unelmia. Periksi ei voi antaa vaikka mikä olisi, ei pidä luovuttaa, ei koskaan.

Tee duunii unelmies eteen. Niin mä tein, ja tuun jatkossakin tekemään. Mä aion pärjätä, mä en haluu mennä sieltä mistä aita on matalin. Mä haluaisin elää iloisena, ilman huolta menettämisestä. Mä joudun pelätä pahinta. Se kaikki voi tapahtua milloin vain.

Minua pelottaa. Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla.

Välillä tuntuu ettei mikään suju. Että kaikki on sua vastaan, eikä ymmärrä mitä sul on sanottavana. Silloin pakosti miettii et miks edes yrittää. Jos ei kuitenkaan onnistu. 

Jos sä oot joskus onnellinen, niin susta varmaan tuntuu ettei ketään kiinnosta? Muiden puolesta pitää osata olla onnellinen. Mustasukkaisuus ei johda mihinkään. Pidä siitä kiinni mitä sulla on, älä edes mieti muuta. 

"Mut jos ketään ei kiinnosta?"

Joskus mua ärsyttää oikeesti tositosi paljon. Mun vaan tekee mieli itkeä, mä oon niin pettynyt itteeni. Miten joku edes voi mennä niin pahasti pieleen? Sillon mä oon epäonnistunut jossakin. Ei mua yleensä turhaan ärsytä. Sille on aina joku syy, ja mä tiiän sen syyn harvinaisen hyvin. Ja se syy on tosi useesti se sama, mulle tosi merkittävä asia. Ja sit kun mä en oo onnistunut. Se saa mut ärsyyntyyn vielä enemmän, jos mä ees kelaan jotain siihen liittyvää, mä en vaan enää voi minkään. Mun pitäs sillon unohtaa se asia kokonaan, mutta ongelmana tässä onkin se, kun mulla ei mun pienes mieles oo sillon yhtään mitään muuta. Mun tekee aina sillon vaan mieli sulkeutua muulta maailmalta ja olla vastaamatta kenellekkään. Mä voisin silloin olla ihan yksin. Mut välillä taas tuntuu et just sillon on ihan pakko päästä puhumaan jollekkin. Ihan pakko. Se jotenkin helpottaa, mut jos ketään ei kiinnosta?

Mä voisin jättää kaiken, mut mä jatkan. Tuskasta ja surusta huolimatta. En oo menettänyt kaikkea, mä osaan olla myös onnellinen ja iloinen, siksi mä kai oon täällä. Mä en luovuta nyt, kun kaikki voi sujua. Mulla menee ihan hyvin, mulle on annettu mahdollisuus käytettäväksi. Mä haluun pitää siit kiinni, jos mä luovutan nyt, mä en saa tätä enää ikinä takaisin. Tää on mun viimenen mahdollisuus. Mä pidän tästä kiinni, niin kauan kunnes aika loppuu.

Sitten kun sen aika on, sä päästät irti kaikesta. Sä jätät kaiken taakses, sä luovut täst kaikesta.
Etkä enää tule takaisin.

Ps. Tämän bloginkin tie tuli päätökseen. Mä yritin, mut mä en onnistunut.

Kiitos ja anteeksi.

Kiitos 2015.

Tehään yhdessä vuodesta 2016 vielä parempi❤

Nyt me voidaan yhessä muistella vuotta 2015. Mitä se on meille antanut, ja mistä mein on pitänyt luopua. Mulle koko vuosi oli tosi ristiriitasta aikaa, tapahtui ainakin mulle tosi merkittäviä ja tärkeitä asioita. Ja mun elämää muuttavia muutoksia, osa pysyviä, osa ei.
Mä en käy tässä läpi kaikkea, todellakaan. Kerron vaan tähän blogiin kuuluvat asiat. Kiitos teille vuodesta 2015, tehään ensi vuodesta paljon parempi.

Tutustuttiin Fillyn ja Naksun kanssa enemmän toisiimme. Tallilla käytiin pari kertaa viikossa, suunnilleen jokatoinen kerta menin Fillyllä ja jokatoinen Naksulla. Mentiin vain sileellä, kun ei vielä tunnettu hyvin toisiamme. Fillyn laukka oli kaahottamista ja lihaksia ei ollut.
Raijalla hoidin hetken purevaa, jyräävää Kapu nimistä ponia, sekä käytiin Lauran, Essin ja Janikan kanssa estetunneilla.

Mentiin aikalailla samalla meiningillä kun tammikuussakin, parit lyhyet maastot käytiin. Maastoista ei ikinä selvitty ilman yhtäkään kommellusta.
Tallille saapui pieni ja pyöreä shettistamma Heidi.
pellolla käytiin pari kertaa, tosin Janika Fillyllä, Naksu ei kuunnellut mitään.. Irtojuoksutusta kentällä.
Menin ekaa kertaa Ritulla estetunnin. Aloin hoitaa Barttia kevään ajan.

Hypättiin Naksun kanssa ekat esteet, mutta muuten menin lähes aina Fillyllä. Alkoi mennä silleen et Janika meni poikkeuksetta Naksulla.
Fillyn kanssa pelkillä päitsillä, laukkasin ja ravasin ilman käsiä. Tosiaan tulin alas kaksi kertaa.. Arabivarsa Oona lähti tallilta.
LauKalla taidettiin käydä hyppäämässä, mä Hempalla.

Ilman jalustimia esteitä alkukuusta ekaa kertaa Fillyllä. Kuitenkin yht'äkkiä alkaneet pystyynhyppimiset, ryöstämiset kentällä ja maastossa, sekä ristilaukannostot aiheuttivat läjäpäin kysymyksiä. Poni ei ollut halukas töihin ja satulaa laittaessa puras mua. Syylliseksi tähän todettiin satula.
Loppukuusta lihaksien lisääntymisen myötä satula jäi epäsopivaksi ja puristi edestä, tiedossa siis ilman satulaa menoa.

Ilmansatulaa ratsatukset jatkuivat, ja mä opin istumaan ton ponin ravissa tosi hyvin ja mun tasapaino kehittyi. Fillyn kanssa laukka sujui jo ihan tosi hyvin, ja olin kaikkiaan tyytyväinen sen ratsastettavuuteen. Lihaksia kerääntyi onneksi hyvin, hypättiin ekoja esteitä ilman satulaa. Fillyn suu piti letkuttaa 2x päivässä. Lopellakin mentiin kerran tässä kuussa.
Sissellä pari estetuntia Raijalla.

Ilmansatulaa meno jatkui vaan ja ponit pääsi laitsalle.
Suu ei ollut edelleenkään parantunut ell kävi katsomassa taas. Hypittiin ilman satulaa ja käytii lammella, tosin poika ei veteen suostunut menemään. Maastossa käytiin muutenkin ekaa kertaa kunnolla ravailemassa, ilman pystyyn hyppimisiä ja muuta.
Loppukuusta kun satula saatiin, menin silti tosi paljon ilman satulaa, koska Filly meni sillon aina paremmin. Mentiin pari kertaa kesäkuun aikana pitkästä aikaa pelkillä päitsillä, meni hyvin. Tallilla oltiin 2yötä, silloin maastoiltiin, hypättiin ja mentiin vaan koulua.
Pari itsenäistä ilman satulaa hömppäilyä Saralla.

Ehkä surkein kuukausi ikinä. Parit onnistuneet hyppykerrat, mutta ei oikein muuta positiivista. Suu ei ollut parantunut. Laukka hajos täysin. Tähän asti vasen laukka oli ollut vaikeempaa, mutta sekin sujui. Sitten tapahtui jotain, ja vasemmanlaukannostoissa alkoi nostaa poikkeuksetta ristilaukkaa ja oikeassa laukassa ei enää kääntynyt ja tosiaan juostiin päin aitaa(siis oikeesti).  Tallilla kävin lähes päivittäin, koska alkukuusta mä sain tietää ettei meillä paljoo aikaa ole. Mä mietin koko alkukuukauden et mitä mä oikee menetän tässä, mist mä joudun luopuun. Kumminki me tehtiin loppuun asti kaikkee kivaa, ja poni sai syödä laitsalla tosi paljon.  Vika höntsäily oli kamala, mut sit mä syöttelin ponia aika kauan vielä. Vikana aamuna mä vaan menin sen luo ja jouduin hyvästeleen parhaan ihan viimestä kertaa ikinä.

Miten vaikea oli nauttia, kun tiesi sen loppuvan, olevan lähes viimeisessä pisteessään.

Tallilla kävin varmaan kerran/kaksi viikossa, ei ollut syytä sinne mennä. Aina kun menin, niin kävin vaan maastossa Naksun kanssa. Kaksi kertaa taidettiin Emmin ja Naksun voimin käydä sellanen 17km lenkki :D Heidiä juoksutin aina välillä, ja puuhailin kaikenlaista, joten paras kuukausi H:n suhteen, se pääsi kunnolla töihin!
Kerran kävin Lauran liikkarilla, Pojulla ratsastamassa, ihan hauska poni!

Naksulla oli paljon vapaapäiviä, me hypättiin kerran ja Naksu on esteillä tositosi kiva, muuten lähinnä maastoiltiin. Harkitsin ekaa kertaa bloggaamisen lopettamista.

Hypättiin rataa, maastossakin käytiin, mut sit alko päivät pimenemään tosi nopeeta. Emmi kävi ratsastamassa Naksua pari kertaa. Irtojuoksutin pari kertaa.

Taas Naksu pääsi hyppimään, mentiin myös ilman satulaa aika paljon. Naksu alko kulkemaan kivasti ja maastossa riitti vauhtia aina vähän liikaa. Maastossa käytiin myös taluttaen.
LauKalla kävin Vilillä hyppimässä, sekä koulutunnilla.

Mulla itellä ei tää kuukausi ollut ehkä parhain ja iloisin, joten näkyihän se tallilla käymisessäkin. Tallilla kävin varmaan kolme kertaa ja maastossa en kertaakaan. Peltoilut suju meillä tosi hyvin! Naksulla paljon vptä. Blogi eli koko joulukuun hiljaiseloa, kokonaiset kaksi postausta..

Mä haluun tehä ens vuodesta paremman. Mä en haluaisi elämästäni lähtevän kenenkään. Mä haluun elää onnellisena, mä en luovuta.