Moikka, kaikki teistä kai tietää sen tunteen, kun jokin vaan tuntuu niin turhauttavalta. Tai oikeastaan ihan turhalta. Mä ainakin tiedän, vaikken ehkä haluaisikaan tietää, mutta tiedän silti, ehkä jopa liian hyvin. Mä en tykkää siitä tunteesta yhtään. Mä tunnen joskus itsenikin turhaksi. Ja turhautuneeksi.
Siksi mä halusin puhua siitä. Ehkä se auttais mua, tai sitten se pahentaa kaikkea. "Puhuminen auttaa" mä oon kuullut ton lauseen niin moneen kertaan mun elämässä ja niin monelta ihmiseltä, että mä en ees jaksa ajatella. Mutta kyllä mä sen olen huomannut, se oikeesti auttaa. Jos sua esimerkiksi vaivaa jokin, niin mä lupaan että kaikki muuttuu helpommaksi, kun sä et oo enää yksin. Sillon kun sä oot kertonut jollekkin, joku muukin tietää siitä. Esimerkiksi nyt tuntuu ihan turhalta kitjottaa tätä blogia. Mä en tiedä lukeeko tätä kukaan, ei ainakaan kommenttien perusteella? Ketään ei ehkä kiinnosta? Kirjottaminen tuntuu silloin kivalta ja ei-niin-turhalta, kun mä sain tänne kommentteja. Se piristi mun päivää. Vaikka niitä tulikin vaikka vain yksi kommentti per postaus, sekin riitti mulle.Nyt niitä ei ole yhtään, siinä ehkä syy mun haluttomuudelle kirjoittaa. Ei oo motia, ei sitten yhtään. Kyllä mua sitten ahdistaa ja turhauttaa tällä hetkellä myös yksi toinen juttu, se liittyy muhun, ei kuitenkaan blogiin tai kirjoittamiseen liittyen, vaan ihan muhun itteeni. Välillä, oikeestaan nyt just tuntuu että ei mitenkään meinaa onnistua. Tänä syksynä mä oon epäonnistunut niiin monta kertaa. En tykkää, en sitten yhtään. Ootan vaan sitä hetkeä kun taas rupeaa jotenkin sujumaan.. :D
Mulla on mennyt tää syksy thän asti tosi hyvin, mä oon saanut viettää aikaa mulle tärkeen ihmisen kanssa, ihmisen josta mä välitän. Välitän oikeesti, mä haluun pitää siitä kiinni, en haluu tän päättyvän. Mutta mä tiedän, meidän kaikkien aika on joskus. Mä vaan toivon ettei vielä, mä en haluu menettää mitään just nyt. Täl hetkellä mä tarviin tukea, ja kannustusta. Kaikesta selvitään kyllä.
Mä oon kans miettinyt, jos elämä ois aina vaan helppoo ja kivaa, niin mehän oltas jääty paljosta paitsi. Ehkä se alkais vähän tympimään ja kyllästyttämään jos aina menis asiat hyvin, niinkun saduissa. Mä vihaan sanaa jos, mutta kumminkin, jos aina olis helppoa, niin eihän tässä meidän elämässä olis mitään jännittävää, mitään minkä vuoksi edes elää. Ei tartteis ikinä "yrittää" koska kumminkin onnistuisi, ehkä ei sittenkään. En mä ainakaan haluaisi. Elämämme on kivaa just näin, joskus kun onnistuu niin se riittää mulle. Ainakin toistaiseksi.Välillä pitää epäonnistua, virheistä oppii.
Te varmaan tiiätte, tai ainanki syytä ois tietää se biisi jos lauletaan tällain:
"Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa,vaikeit aikoja haluisin ne unohtaa, mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa, ettei mun pidä koskaan luovuttaa"
Jokaisella, ihan jokaisella pitäisi olla kaveri, jolle voi kertoa mitä vaan. Se tuntuu varmaan alkuun vaikealta. Mä tunnen itteni turhaksi ja ahdistuneeksi toisinaan, ehkä liiankin usein, ehkä en. Mut mä oon myös ilonen sen puolesta että mulla on kaveri, useampikin, jolle mä voin jutella sillon kun mun ei oo hyvä olla. Pakko myöntää, että sitä kaveria ei välttämättä aina oikeen kiinnosta ne sun turhat jutut, jotka on olevinaan vakaviakin, jotka onkin oikeesti, pitemmän päälle mietittyinä tosi turhia. Ehkä ymmärsit, tai sitten et.. Kumminkin kyllä hää välittää, oikeesti haluu auttaa. Vaan ja ainoastaan siks että sun olis taas hyvä olla. Hää on sun kaveri. Kaverien tehtävä on auttaa ja kuunnella, aina. Jossei se onnistu, on jokin mun mielestä mennyt pieleen.Ja sit kans yks aika tärkee juttu ehkä ois ettei se sun kaveris kerro eteenpäin sun asioita. Niitä jota sä oot just kertonu sille luottamuksella, ei se omalle kohalle sattues ainakaan ois yhtään kiva juttu.
Joo mulla ainakin on kokemusta myös niistä kavereista ketä ei ehkä pitänytkään lupauksia, vaikka niin kovasti lupasikin. Se satuttaa, oikeasti. Yksi sellanen oli mun hyvä kaveri. Mä kelasin yks ilta, et tunsinko mä sitä oikeesti kumminkaan. Anto ainakin ulkopuolisille ymmärtää olevansa oikeen mukava ihminen, mutta toisin kävi. Mä en siis periaatteessa liity tähän juttuun sen kummemmin, mutta mun yks toinen paras kaveri liittyy, joten mua vituttaa tällä hetkellä se ihminen tosi paljon. Katsos kun toiset ei ymmärrä, ne ei ajattele toisen tunteita, ne satuttaa. Ehkä ei kumminkaan fyysisesti, henkisesti ainakin. Se tuntuu pahalta, mä tiedän sen. Sitä pakosti kelaa päässään, et miksi, mitä mä tein väärin? Miettiköhän se ihan loppuun asti kuitenkaan? Tai jos se olikin varma siitä mitä teki, niin kysymys kuuluu oikeesti, miksi? Miks joku haluaa tahallaan satuttaa? Eikö ne oikeesti tajua miten pahalta se tuntuu? Eikai jos niille ei oo ikinä tehty silleen. Sääli sinäänsä, jos muille tekee pahaa ja pettää lupauksensa. Tosiaan miksi luvata edes jotain, jos ei lupauksiaan osaa pitää. Ei sellaset ihmiset oo luottamuksen arvoisia. Eihän? Ei mun mielestä.
Mä en ikinä osaisi kuvitella mun tekevän samoin, ehkä se olis kumminkin eri juttu, mutta ihan sama. Ei se kivaa olis silti. Tai jos mulle tehtäis niin. Mä en pystyis kai olemaan kyseisen ihmisen kanssa enää väleissä, se olis kuitenkin sen verran pahasti mua satuttanut.
"Luottamus on kun paperii ku se rypistyy, se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy. Se on vaa silmänräpäys ku se omalle kohalle kolahtaa, kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa."
Kaveri, ketä ei kiinnosta sun jutut, ei ehkä oo se sun parhain ystäväsi. Mä tiedän että tästä maailmasta, tästä maasta ja tästä kaupungistakin löytyy varmasti ainakin yksi, yksi joka ei uskalla puhua kellekkään. Yksi joka on yksin, yksinäinen. Yksin oleminen ja yksinäinen on molemmat eri asioita. Asioita ihan erikseen, ne ei ole sama juttu. Sen mä oon tiennyt aina, mutta tänä syksynä tt tunneilla me ollaan käyty sitä asiaa tarkemmin läpi. Mä toivoisin ettei kukaan joutuisi olemaan yksin yksinäinen. Se nimittäin tarkoittaa sitä, että sä kaipaat seuraa, mutta kukaan ei halua olla sun kanssa, sä olet siis yksinäinen. Yksin taas on välillä ihan kiva olla, aina ei kaipaa niitä omiakaan ihmisiä siihen lähelle, silloin sun on parempi olla yksin.
Kaikki on paremmin jos sulla on ystäviä, tietty vaan jos sä haluat ne "omat ihmiset" sun vierelles, se on myös asia erikseen jos sä välttämättömästi haluat olla yksin, senkun olet, en mä sitä estäis. Mutta sitten kun on aina se joku, jolla ei ehkä ole luotettavaa kaveria jolle kertoa. Kertoa mikä on. Tämä kyseinen henkilö saattaa olla koulukiusattu, tai "erilainen" kuin muut. Mulla käy sääliksi ihmisiä, jotka on yksin, joita ei auteta, kun apua tarvitsee.
Mut lupaathan sä, mulle että jos sä haluut jutella jonkun kanssa. Niin sä teet sen. Sä oikeasti meet juttelemaan, kaikesta mikä sun mieltäs painaa. Jos sä lupaat sen mulle, niin mä lupaan sulle et mä teen samoin.
Ja lupaathan sä mulle myös sen, että sä pidät sun lupaukset. Se on vähintä mitä sä voit toiselle tehdä. Lupaathan sä?
Jos jotain luvataan se pitää, ja jos ei pystytä, niin sit ei luvata ees mitään.
Mä en nyt avaudu teille kumminkaan enempää täällä julkisessa blogissa, mutta sen verran mä voin sanoa että pitäkää hyvät välit teidän kavereihinne niin kauan kuin se vaan on mahdollista, joskus sä vielä kiität sun kaverias siitä kun se ei päästänyt sua pois. Ei lisättävää, kiitos ja hei.
"Ne seuraa vierellä ja muistuttaa, ettei mun pidä koskaan luovuttaa"
