End of everything

Meidän tarinamme ei saanut onnellista loppua. Meidän tarinamme ei pitänyt loppua näin, eikä vielä pitkään aikaan.

Toi aika, jolloin me loimme yhteisiä muistoja, oli mulle tosi tärkeetä. Sä sait mut jaksamaan päivästä toiseen. Sait mut pysymään iloisena, mut sä onnistuit saamaan mut myös tosi huolestuneeksi. Mua pelotti joskus.

On hauska lukea muiden tarinoita. Niitä jotka päättyvät onnellisesti. Tai niitä joiden loppu ei vielä häämötä. Mut sitten kun mä mietin mein yhteistä tarinaa, mä oon tosi surullinen. Mä en tiedä miksi tässä kävi tällein, mut ainoo totuus on se, ettei tätä voi muuttaa enää miksikään.

Mä olin sokea, mä en huomannut että se oli kipeä. Tuntemattomatkin huomasivat sen. Mä väitin vastaan, en huomannut sitä. Totuus oli kuitenkin toinen kuin mitä väitin. Se oli kipeä, se yritti näyttää sen meille.

Sitähän mä itekkin teen, en osaa sanoa suoraan.
Useesti kun kysytään joltakin "mitä kuuluu", vastauksen oletetaan olevan "hyvää", mutta entä jos totuus on toinen?
Sillon kun joku kysyy multa mitä kuuluu tai miten menee, mä vastaan automaattisesti hyvää tai hyvin. Vaikka se ei olisikaan totta, se tulee automaattisesti. Se on vaan tapa. Tapa, jota mä oon tottunut noudattamaan.

Mä en oo ikinä ollut kovinkaan avoin, se ärsyttää mua itteänikin, mut en vaan voi sille mitään. Kaikki ei oo samanlaisia, meis kaikissa on virheitä. Ja se on opittava kaikkien hyväksymään. Kaikkien kaveri ei tarvii olla mut kaikkien kans pitää tulla toimeen? eikö vaan.

Filly teki mun kesästä unohtumattoman, sekä hyvällä että ei niin hyvällä tavalla. me onnistuttiin sillon ekaa kertaa oikeesti, mut samana kesänä oli myös alamäkeä, paljonkin. Mut mä nautin jopa niistä kävelypäivistä, varsinkin sillon kun aika oli lopussa. Sillon vietin sun kanssa tunnit päivässä niin pitkälle kun se vaan oli mahollista, ja mul on ikävä. Ei siintä pääse millään yli. Mulle tulee aina tosi haikee olo kun katon kuvia siltä kesältä, se tekee mut heikoks. Ne kuvat tuo niin paljon muistoja mieleen, ne hetket jotka haluaisin elää aina vaan uudestaan. Jos se vaan olis mahdollista, mutta ei ole.

Siitä on yli vuosi. Paljonkin. Mä kaipaan niitä onnistumisen hetkiä, niitä joita en koe Naksun kanssa. Toi paikka oli sillon mulle kuin toinen koti, mut mitä kävikään? Tuli taukoa, pitkiä taukoja. Tunsin itteni sen jälkeen aina ulkopuoliseksi kun sinne menin, en mä kuulunut sinne enää samalla tavalla. Se on mun oma vika, ja se tuntui pahalta. Pohjalta nouseminen on aina vaikeaa, myös tossa tilanteessa, mä en vaan pystynyt tsempata. Ei siitä tullut mitään, yrittäminen tuntui turhalta. Into ei riittänyt enää Naksunkaan kanssa muuhun kuin maastoiluun, siellä mä tykkäsin kävellä. Sai olla rauhassa, mun ei tarvinnut keskittyä mihinkään.
Mulle henkilökohtasesti toi syksy oli muutenkin vähän ristiriitasta aikaa, mä en oikeen pystynyt keskittymään ja mun päässä pyöri kaikenlaista. 2015 lopulla mun into ei riittänyt melkeen mihinkään, mulla ei mennyt hyvin ja tiiän sen itekkin. Mun piti tsempata, mä olin taas pohjalla.

Kyllä, mä jatkan Naksun kanssa edelleen, mut ollaanko me vieläkään mihinkään edetty? Niin, en tiedä ollaanko.

Mä oon onnellinen et Filly ei tunne enää kipua, se pääsi pois, jätti kaiken jälkeensä. Se on paremmassa paikassa, siihen ei koske enää. Mä toivon et mullakin menis hyvin, mä toivon että mä olisin onnellisempi, mut mä en oo. Mä en oo koska mä mietin liikaa.
Mä mietin mitä muut ois mieltä, ennenkun mä päätän mitään.

Niinkun mä sanoin, mä en oo hirveen avoin, mun on vaikeeta alottaa puhuminen, ja lisäks mä ahistun tosi helposti. Mua ärsyttää se etten pysty kertomaan kaikkea, mä en oo kertonu ees mun kavereille, mä pidän liikaa sisälläni. Ja tiedän että se ärsyttää, en vaan voi mitään, en pysty koska luulen aina että joku tuomitsee mut, oman mielipiteen kertominen on välillä mulle mahdotonta. Ja mä oon tosi herkkä ihminen, varsinkin jos kyseessä on mä itse. Ja mun elämä. Mun pitäisi kertoa paljonkin, mut mä en pysty. Musta ei ehkä ikinä oo siihen. Aika loppuu joskus, sitten on liian myöhäistä. Se loppuu meiltä kaikilta.

Mä haluaisin palata ajassa taaksepäin, mul jäi sanomatta paljon, mun on pakko yrittää vielä, mä tein väärin ja mun pitää korjata mun virheet.
Mä oon aina välittänyt, silloinkin kun en sitä näyttänyt.

Voisimpa edes hetkeksi painautua viereesi ja unohtaa kaiken, voisin olla hetken sellainen kuin haluan.

En voi tehdä sitä, mä en saa näitä ajatuksia pois päästä, en tiedä saanko koskaan kerrottua kaikkea, ehkä en kerkeä korjata kaikkea, pelkkä ajatus pelottaa minua. Kukaan meistä ei tiedä milloin on aika sanoa viimeiset hyvästit.

Mulla on usein ollut mun asiat paremmin kun nyt. Etenkin kesän lopulla mä olin tosi onnellinen kokoajan. Mut entä nyt? Sillon kesällä mä olin tyytyväinen siihen mitä mulla oli, mä en oikeastaan miettinyt ees muuta. Mut nyt mä en voi olla miettimättä. Mietin jatkuvasti mitä jos mun asiat olis toisin, entä jos multa puuttuu jotain. Onko mulla kaikki mitä tarvitsen mun elämääni? Ei ole. 
Mun pitäis elää hetkessä, mut mä en taida enää osata. Mä en enää osaa edes istua paikallaan ilman että hermostun. Mä oon muuttunut. Se tuntuu pahalta, mua pelottaa. 
Tää on mun oma syy, oon itse antanut tän kaiken mennä näin alamäkeen.

Rehellisyys on aina ollut mulle tärkeetä,mut välillä kun valheissa menee liian pitkälle, sä et voi enää sanoa totuutta. Joskus virheet on liian suuria korjattaviksi, menneisyyttä ei voi muuttaa, sen kanssa pitää oppia elämään.

Mä en ikinä haluu menettää mulle tärkeintä ihmistä, se saa mut aina hymyilemään, mut kaikkea mä en voi unohtaa.

Se mistä haaveili eilen, ei tunnu enää oikealta.

Pitäisi edelleen osata luottaa, muuten ei tuu mitään. Pitäisi myös osata puhua, olla aito. Jossei yritä, ei voi onnistua, muista se.

En ymmärrä mikset oo täällä, eiks mun vieres ois helpompaa? Tiiät et sua kaipaan enemmän kun kukaan.

Mun pitää oppia kertomaan mun asioita ja mä toivon että mua kuunnellaan. 

Mä tahon korjata kaiken, tän ei pidä päättyä tähän, ei vielä. Tää ei saa päättyä näin. Mutta onko musta siihen?

Minua pelottaa.
 Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla.
 Ensimmäistä kertaa ikinä pelkoni on liian aiheellista 
ja painajaiseni tuskaisen todellisia. 
En halua niiden käyvän toteen. 
En vielä.

Mulla on ikävä, sä tiiät sen.