tiistai 4. heinäkuuta 2017
joskus sitä tuntee olonsa heikoksi
Mä oon aina nähny paljon unia ja painajaisia. Pienempänä mun painajaiset liitty lähinnä pelottaviin ohjelmiin ja sellaseen.
Nyt vähän vanhempana mä oon sitä mieltä et unet ja painajaiset on ajatuksia jota sä oot kerryttäny sun mieleen etkä sanonu ääneen. Ne ei enää liity pelottaviin ohjelmiin, eikä elokuviin, ne liittyy mun omaan elämään. Mun pelkoihin, ja mun ajatuksiin.
Mä nään edelleen painajaisia tosi useesti, mä herään keskellä yötä siihen et mä itken, tai siihen että mua ahdistaa ja pelottaa. Ne unet vaan tuntuu niin todellisilta vielä sillonkin, kun mä oon jo hereillä.
Jos ja kun mä nukahan uudestaan, se vaan jatkuu. Mä pelkään mun unissa jatkuvasti, se pelko heijastuu mun omasta elämästä, siitä elämästä, jota mä elän kun mä oon hereillä.
Mul on kaks eri maailmaa, mun unimaailma ja todellisuus, ne ei vaan eroa enää toisistaan hirveästi.
Toki sä sanot mulle jokapäivä rakastavas mua, ja mulle tulee siitä aina jotenkin turvallinen fiilis. Sellanen olo et, hei mul on oikeesti joku joka välittää musta ja pitää mut turvassa.
Joku joka muistuttaa et mä oon hyvä just tälläsenä, mut entä jos mä en enää riitäkkään?
Entä jos joku päivä se toinen lähteekin pois, löytää jonkun paremman kun mä,
entä jos meiän tiet erkanee ja välit etääntyy.
Mä en pysyis enää kasassa, se pelottaa mua.
Mä oon antanu kaiken mitä mä voin, pidä siintä kiinni mä pyydän❤
Mul on usein tosi paha olo siitä, millanen mä oon. Kukaan meistä ei kai oo mitään supersankareita et kaikki sujuis aina hyvin, vaikka onhan meillä kaikilla niitä hyviäkin hetkiä, paljonkin. Mut välillä kaikki vaan tuntuu niin raskaalta, ettet pysty enää tsempata. Tuntuu siltä kun oisit mokannut kaiken ja menettänyt kaiken, ihan kaiken. Sä tiput pohjalle, mut sieltä sun on vaan noustava, aina uudelleen. Aika kliseistä, mut elämä on ku vuoristorataa, huipultakaan ei oo matka kuin vain alaspäin.
Mietin välillä miten mulla voi olla edelleen joku johon turvautua kun on hankalaa, jolle jakaa ilot kun on helpompaa?
Anna anteeks, mä en oo täydellinen, mä oon kaukana siintä, mut silti mä yritän parhaani. Aina.
Mä vaan oon niin mustasukkanen kaikesta, et on vaan hankalaa esittää välillä et kaikki on ihan ok.
Mä oon niin onnellinen sun kanssas. Kiitos ihan kaikesta. Mä rakastan sua❤
Joskus sitä tuntee olonsa heikoksi, joskus ei ihminenkään pysy enää kasassa.
sunnuntai 26. maaliskuuta 2017
Täällä mä oon niin kauan kun viimeisen kerran kaadun.
Mua ihan oikeesti pelottaa. Mun mielialat vaihtelee liian useesti, mut nyt mua ahdistaa. Mä en pysty ajattelemaan mitään järkevästi, koska mua pelottaa ja ahdistaa niin paljon.
Muutokset pelottaa mua, mut mä en oo tyytyväinen tähänkään hetkeen. Mä oon umpikujassa ja mä en pääse pois.
Mä pelkään et mä en oo riittävän hyvä, täl hetkel mä en vaan pysty parempaan. Mä yritän liikaa siks mä en onnistu. Mä toivon niin paljon et mä voisin olla hetken täysin oma itteni, ja tehä just niinku mä haluan. Mä haluisin vaan pystyä kertoon kaiken täl hetkellä, kaiken mitä mä mietin ja mitä mä tunnen.
Mä menetän kohta jonkun mun elämästä, jos mä jatkan samalla tavalla. se ajatus tuntuu pahalta. Mä en halua et kehenkään sattuu, mut mun omalla käytöksellä mä satutan itteeni jatkuvasti.
Tää vaan tuntuu niin hirveeltä, kun sä haluisit et asiat ois eritavalla kuin nyt, mut sä et voi tehä mitään asian korjaamiseks koska sua pelottaa että teet väärin.
Mä oon pettynyt itteeni, mä tekisin mitä vaan et kaikki olis taas hyvin, mut ei. Mä en tiiä miten mä korjaan tän, tiiän vaan et näin kaiken ei kuulu loppua. Tää on vaan mulle niin vaikeeta.
Ihan sama mitä mä tuun sit tekemäänki, mä toivon et ees joku pitää mut kasas, et joku tukee mua. Kukaan ei pärjää tääl yksin.
Tää tuntuu ihan unelta, musta tuntuu et mun elämältä lähti tyyliin pohja alta, mulle tuli semmonen tosi epäaito ja ahdistunu olo.
Mä en tiiä pitäskö mun uskoa kaikki mitä mulle sanottiin vai onks se totta ollenkaan? Jotenkin tosi vaikee kuvitella et kaikki ois oikeesti totta, jos on niin hyvä vaan.
Jos ei niin mä en tiiä mitä mä teen.
Muutokset pelottaa mua, mut mä en oo tyytyväinen tähänkään hetkeen. Mä oon umpikujassa ja mä en pääse pois.
Mä pelkään et mä en oo riittävän hyvä, täl hetkel mä en vaan pysty parempaan. Mä yritän liikaa siks mä en onnistu. Mä toivon niin paljon et mä voisin olla hetken täysin oma itteni, ja tehä just niinku mä haluan. Mä haluisin vaan pystyä kertoon kaiken täl hetkellä, kaiken mitä mä mietin ja mitä mä tunnen.
Mä menetän kohta jonkun mun elämästä, jos mä jatkan samalla tavalla. se ajatus tuntuu pahalta. Mä en halua et kehenkään sattuu, mut mun omalla käytöksellä mä satutan itteeni jatkuvasti.
Tää vaan tuntuu niin hirveeltä, kun sä haluisit et asiat ois eritavalla kuin nyt, mut sä et voi tehä mitään asian korjaamiseks koska sua pelottaa että teet väärin.
Mä oon pettynyt itteeni, mä tekisin mitä vaan et kaikki olis taas hyvin, mut ei. Mä en tiiä miten mä korjaan tän, tiiän vaan et näin kaiken ei kuulu loppua. Tää on vaan mulle niin vaikeeta.
Ihan sama mitä mä tuun sit tekemäänki, mä toivon et ees joku pitää mut kasas, et joku tukee mua. Kukaan ei pärjää tääl yksin.
Tää tuntuu ihan unelta, musta tuntuu et mun elämältä lähti tyyliin pohja alta, mulle tuli semmonen tosi epäaito ja ahdistunu olo.
Mä en tiiä pitäskö mun uskoa kaikki mitä mulle sanottiin vai onks se totta ollenkaan? Jotenkin tosi vaikee kuvitella et kaikki ois oikeesti totta, jos on niin hyvä vaan.
Jos ei niin mä en tiiä mitä mä teen.
maanantai 13. maaliskuuta 2017
sä haihdut hiljaa pois, kun aika parantaa.
Kyllä, mä oon yrittänyt tsempata Naksun kanssa, ja muussakin. Mä oon yrittänyt liikuttaa sitä useemmin ja säännöllisemmin, mut toisaalta välillä se on jänyt vaan siihen yrittämiseen. Hetken sujui hyvin ja sain itteni sinne ainakin pari kertaa viikossa mut sit taas pakka hajos ja tässä taas ollaan.
Taas tuli taukoa. Kynnys nousee päivä päivältä ja kohta sinne on taas mahdotonta lähteä. Mä en tajua miks tässä käy joka kerta näin, mä en osaa pitää omista suunnitelmista kiinni. Heti kun on vähänkään kiireisempi viikko niin mä jätän Naksun taka-alalle ja unohdan sen.
Näin sen ei kuuluis mennä.
Mä kaipaan niitä aikoja kun tää harrastus oli mulle oikeesti elämäntapa ja mä kulutin suurimman osan mun ajasta tallilla. Toisaalta mä nautin siitä, koska sain keskittyä täysillä siihen mistä mä nautin, mutta ehkä mä kaipasin muutakin sisältöä mun elämään. Ja nyt sitä on liikaa, enkä mä muista enää sitä mulle tärkeetä. Tai ei se oo mulle enää tärkeetä, kumpa oliskin.
Haluisin löytää sen fiiliksen uudestaan mikä mul on ollu ja sen ilon millä mä treenasin joskus, mul on ikävä sitä fiilistä.
Ois siistii jos mä edelleen heräisin mielelläni viikonloppuaamuina aikaisin ja polkisin tekemään aamutallia, jos mä oottaisin tallille menoa joka päivä, jos se ois musta edelleen mukavaa.
No joo, kyllä mä siitä nautin, mut en enää samalla tavalla.
Mä haluisin päästä tunneille ja sitä kautta oppia lisää ja ehkä mä oppisin ratsastamaan Naksuakin paremmin. Mut nyt kun se ei onnistu niin mä haluun silti ottaa kaiken ilon irti ja kokeilla kaikkea uutta, kun Naksukin on sen verran vanha ettei ikinä tiedä kauan se pysyy hyvässä kunnossa. Pitää nyt vaan nauttia siitä mitä on, sen mä oon ainakin oppinut. Mä pidän täst kiinni niin pitkään kun saan, sen mä lupaan.
Naksun lisäks mä oon muutenkin koittanut tsempata, mä oon pärjännyt kai paremmin.
Mä oon täl hetkellä paljon onnellisempi kuin esim kuukausi sitten, ja tästä mä oikeesti nautin. Mun ei tarvii miettiä kokoajan et mitä mä voisin korjata ja miten mä tuun pärjäämään. Mut mä en viiti liikaa hypee, koska yleensä siinä vaiheessa pakka taas levii ja kaikki menee alamäkeen, mut kai siihenkin on tottunut. Välillä sitä miettii et haluis palaa ajas taaksepäin, vois vaan olla tekemättä niitä samoja virheitä ja tietäis kehen luottaa, kehen ei ja kenen kanssa viettäs aikaa ja näin. Mut toisaalta ethän sä opi mitään jos et ikinä epäonnistu, näin mä ite ajattelen ainankin.
Mä oon kans oppinu et elä hetkessä ja pidä kiinni siitä mitä sulla on, sillä seuraavana aamuna sulla ei välttämättä ole enää sitäkään. Tai sit sä oot ite poissa, sit sulla ei oo yhtään mitään. Siinä vaiheessä sä oot menettänyt kaiken. Joten älä luovuta ikinä, kaikesta löytää aina jotain positiivista. Älä päästä irti, aikaa ei kuitenkaan ole loputtomiin. Nauti siitä ajasta, älä tuhlaa sitä.
Mua oikeesti pelottaa. Entä jos mä meen nyt nukkumaan ja aamulla mä en enää herääkkään, mä en tiiä miks mä oon alkanut miettiin tota, mut toi ajatus ahistaa mua. Mä haluisin sopii kaiken aina iltaan mennessä, ja mä en halua mennä riidois nukkumaan, mä haluisin aina miettiä tarkkaan viimeset sanat illalla, ihanvaan koska mua pelottaa. Joka ilta mä mietin tota samaa ja mua alkaa ahistamaan tosi paljon, mut mä en voi sille mitään. Mä oon miettinyt et jos mä en vaik heräiskään, niin mitä mä jättäisin taakseni, mistä mä joudun luopuun. Tai mistä muut joutus luopuun, onks sillä mitään väliä?
Mä haluisin tietää et jatkusko tääl elämä ihan samalla tavalla, merkkaanks mä mitään.
Me kaikki ollaan ihmisiä, joilla on tunteet. Meihin sattuu, jos meitä satuttaa. Me ollaan haavoittuvaisia, ja meitä pitäis kunnioittaa. Se ei aina onnistu, mä tiedän.
Me kaikki tehään virheitä ja satutetaan toista jatkuvasti. Sitä ei aina huomaa, ja sitä toista silti sattuu.
Virheitä tulee ja niitä annetaan anteeksi. Tai aina ei anneta, mutta se on yleensä sun oma vika. Sä oot tehny väärin, ja sun pitää ottaa vastuu siitä.
Mä en haluu menettää tätä kaikkee mitä mulla on, ei vielä, mä en oo valmis siihen. Mä tiiän et jos mä nyt jäisin yksin, mä en pärjäis enää, mä vajoisin kokonaan pohjalle, ja sieltä kestäis pitkään nousta. Mä pystyn tähän, mä en anna periks. Kaikesta pitäis aina löytää jotain positiivista ja jatkaa eteenpäin.
Kaikilla meillä on huonoja päiviä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Kaikki kun ei osaa kertoa omia tunteitaan toisille ja mitä ne oikeesti pitää sisällään. Sun pitää vaan luottaa ittees ja sanoo itelles et sä selviit tästä, kaikki järjestyy, kaikki menee vielä hyvin,
mä lupaan.
Mä en tiiä mikä mua vaivaa mut mä en vaan enää saa nukuttua kunnolla, mä herään tosi useesti keskellä yötä koska mä mietin ihan liikaa, sit mä en saa unta. Ja yleensä mä herään monta kertaa yhen yön aikana, tai sit mä vaan herään aamulla tosi aikasin. Mut niinkun mä sanoin, pohjaltakaan ei oo suunta muuten kun ylöspäin. Mä en oo pohjalla enkä mä haluu joutuu sinne ikinä, mä haluun vaan pärjätä hyvin ja olla onnellinen.
En mä tarvii muuta.
Taas tuli taukoa. Kynnys nousee päivä päivältä ja kohta sinne on taas mahdotonta lähteä. Mä en tajua miks tässä käy joka kerta näin, mä en osaa pitää omista suunnitelmista kiinni. Heti kun on vähänkään kiireisempi viikko niin mä jätän Naksun taka-alalle ja unohdan sen.
Näin sen ei kuuluis mennä.
Mä kaipaan niitä aikoja kun tää harrastus oli mulle oikeesti elämäntapa ja mä kulutin suurimman osan mun ajasta tallilla. Toisaalta mä nautin siitä, koska sain keskittyä täysillä siihen mistä mä nautin, mutta ehkä mä kaipasin muutakin sisältöä mun elämään. Ja nyt sitä on liikaa, enkä mä muista enää sitä mulle tärkeetä. Tai ei se oo mulle enää tärkeetä, kumpa oliskin.
Haluisin löytää sen fiiliksen uudestaan mikä mul on ollu ja sen ilon millä mä treenasin joskus, mul on ikävä sitä fiilistä.
Ois siistii jos mä edelleen heräisin mielelläni viikonloppuaamuina aikaisin ja polkisin tekemään aamutallia, jos mä oottaisin tallille menoa joka päivä, jos se ois musta edelleen mukavaa.
No joo, kyllä mä siitä nautin, mut en enää samalla tavalla.
Mä haluisin päästä tunneille ja sitä kautta oppia lisää ja ehkä mä oppisin ratsastamaan Naksuakin paremmin. Mut nyt kun se ei onnistu niin mä haluun silti ottaa kaiken ilon irti ja kokeilla kaikkea uutta, kun Naksukin on sen verran vanha ettei ikinä tiedä kauan se pysyy hyvässä kunnossa. Pitää nyt vaan nauttia siitä mitä on, sen mä oon ainakin oppinut. Mä pidän täst kiinni niin pitkään kun saan, sen mä lupaan.
Naksun lisäks mä oon muutenkin koittanut tsempata, mä oon pärjännyt kai paremmin.
Mä oon täl hetkellä paljon onnellisempi kuin esim kuukausi sitten, ja tästä mä oikeesti nautin. Mun ei tarvii miettiä kokoajan et mitä mä voisin korjata ja miten mä tuun pärjäämään. Mut mä en viiti liikaa hypee, koska yleensä siinä vaiheessa pakka taas levii ja kaikki menee alamäkeen, mut kai siihenkin on tottunut. Välillä sitä miettii et haluis palaa ajas taaksepäin, vois vaan olla tekemättä niitä samoja virheitä ja tietäis kehen luottaa, kehen ei ja kenen kanssa viettäs aikaa ja näin. Mut toisaalta ethän sä opi mitään jos et ikinä epäonnistu, näin mä ite ajattelen ainankin.
Mä oon kans oppinu et elä hetkessä ja pidä kiinni siitä mitä sulla on, sillä seuraavana aamuna sulla ei välttämättä ole enää sitäkään. Tai sit sä oot ite poissa, sit sulla ei oo yhtään mitään. Siinä vaiheessä sä oot menettänyt kaiken. Joten älä luovuta ikinä, kaikesta löytää aina jotain positiivista. Älä päästä irti, aikaa ei kuitenkaan ole loputtomiin. Nauti siitä ajasta, älä tuhlaa sitä.
Mua oikeesti pelottaa. Entä jos mä meen nyt nukkumaan ja aamulla mä en enää herääkkään, mä en tiiä miks mä oon alkanut miettiin tota, mut toi ajatus ahistaa mua. Mä haluisin sopii kaiken aina iltaan mennessä, ja mä en halua mennä riidois nukkumaan, mä haluisin aina miettiä tarkkaan viimeset sanat illalla, ihanvaan koska mua pelottaa. Joka ilta mä mietin tota samaa ja mua alkaa ahistamaan tosi paljon, mut mä en voi sille mitään. Mä oon miettinyt et jos mä en vaik heräiskään, niin mitä mä jättäisin taakseni, mistä mä joudun luopuun. Tai mistä muut joutus luopuun, onks sillä mitään väliä?
Mä haluisin tietää et jatkusko tääl elämä ihan samalla tavalla, merkkaanks mä mitään.
Me kaikki ollaan ihmisiä, joilla on tunteet. Meihin sattuu, jos meitä satuttaa. Me ollaan haavoittuvaisia, ja meitä pitäis kunnioittaa. Se ei aina onnistu, mä tiedän.
Me kaikki tehään virheitä ja satutetaan toista jatkuvasti. Sitä ei aina huomaa, ja sitä toista silti sattuu.
Virheitä tulee ja niitä annetaan anteeksi. Tai aina ei anneta, mutta se on yleensä sun oma vika. Sä oot tehny väärin, ja sun pitää ottaa vastuu siitä.
Mä en haluu menettää tätä kaikkee mitä mulla on, ei vielä, mä en oo valmis siihen. Mä tiiän et jos mä nyt jäisin yksin, mä en pärjäis enää, mä vajoisin kokonaan pohjalle, ja sieltä kestäis pitkään nousta. Mä pystyn tähän, mä en anna periks. Kaikesta pitäis aina löytää jotain positiivista ja jatkaa eteenpäin.
Kaikilla meillä on huonoja päiviä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Kaikki kun ei osaa kertoa omia tunteitaan toisille ja mitä ne oikeesti pitää sisällään. Sun pitää vaan luottaa ittees ja sanoo itelles et sä selviit tästä, kaikki järjestyy, kaikki menee vielä hyvin,
mä lupaan.
Mä en tiiä mikä mua vaivaa mut mä en vaan enää saa nukuttua kunnolla, mä herään tosi useesti keskellä yötä koska mä mietin ihan liikaa, sit mä en saa unta. Ja yleensä mä herään monta kertaa yhen yön aikana, tai sit mä vaan herään aamulla tosi aikasin. Mut niinkun mä sanoin, pohjaltakaan ei oo suunta muuten kun ylöspäin. Mä en oo pohjalla enkä mä haluu joutuu sinne ikinä, mä haluun vaan pärjätä hyvin ja olla onnellinen.
En mä tarvii muuta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)





