Eilen tuli täyteen tasan puoli vuotta Fillyn lähdöstä.
Et koskaan kuvitellut selviäväsi jos hän lähtisi. Katoaisi elämästäsi. Et koskaan ajatellut, mitä tekisit ilman häntä. Rakkaimpaasi. Jos jotain menettää, sitä ei saa enää koskaan takaisin.
Ootko sä miettinyt, että mitä tekisit jos ystäväsi katoaisi huomenna, etkä koskaan olisi kertonut hänelle tunteistasi? Siinäpä se, sanokaa vaikka yksi hyvä sana joka ikinen päivä. Se piristää. Se voi merkitä oikeesti tosi paljon.
Jokainen kerta voi olla viimeinen, älä luovuta ennenkuin sen aika on.
Sitten kun se päivä koitti, kaikki muuttui. Kaikki katosi. Enää mikään ei ollut kuin ennen. Kaikki se ilo joka teillä oli, se ilo jonka jaoitte, muuttui suruksi. Jota te ette enää olleet yhdessä jakamassa. Kaikki se onnellisuus muuttui tuskaksi, joka ei pääty koskaan.
Kaikki se hauskuus, jota korvaa nyt ainoastaan sanaton tyhjyys.
Lähtiessään sulle jäi vaan muistot ja kaipaus. Muistot haalistuu ajan myötä, muttei koskaan katoa. Kaipauskin haalistuu, muttei ikinä lopu.
Muistot on ainoa asia mitä meillä enää on, niistä paljastuu hyvät ja pahat hetket. Muistot on kalleinta kultaa❤
Kun sä lähdit, mä en edes jaksanut taistella vastaan. Sillä mä tiesin ettei se auttaisi, kipua ei voi pitkittää. Mä tiesin etten saisi sua koskaan takaisin, me ei enää koskaan voitaisi kokea mitään yhteistä. Mä en enää koskaan voi nähdä sua. Sitä päätöstä ei voinut peruuttaa, eikä siirtää. Se kaikki oli lopullista. Mä en tiedä mihin sä menit, tiedän vaan, ettet ole enää täällä. Tai koskaan tule enää takaisin. Mä itkin, koska menetin sut, mut mä olin onnellinen siitä, että sain sut osaksi mun elämääni. Mut sit mä menetin sut, tää päätös oli oikee. Mun unelmat kaatui, ja mun maailma romahti.
Sä opit lentämään.
Mä oon vielä näin pieni, mutta mulla on silti muistoja, joita mä en koskaan saa takaisin. Täytyy laskea irti menneestä ja jatkaa eteenpäin. Mulla on jäänyt paljon kertomatta ja mulla on edelleen paljon kerrottavaa. Näiden vuosien aikana mä oon ollut monesti onnellinen, mut mä oon myös pettynyt monesti. Ja mä oon ollut surullinen. Mut se on elämää. Elämä on joskus epäreilua ja virheistä oppii, niin olen mäkin oppinut. Joskus on annettava periksi, ei pidä väittää vastaan. Muutoksia ei pidä pelätä. Mä oon selvinnyt kaikesta, ja mä tuun selviimään jatkossakin. Ainakin siihen päivään asti, kunnes kaikki loppuu, sit mä en enää ole selviytyjä. Mistään. Ikinä.
Jos mä nyt lähtisin, niin mitä mä jättäisin muille?
Mä oon menettänyt myös mulle tärkeitä ihmisiä, mut niiden lisäksi, mä oon menettänyt mun ystävän. Menettämisen tuska on kaikista pahinta, ja silloin tuntuu että kukaan ei ymmärrä sua.
Mun tavoite ei täyttynyt, mun tavoite vuodelle 2015. Yks mun harvoista tavoitteista. Et se ois terve koko vuoden, mut siltikään, jätkä ei selvinnyt tosta vuodesta. Mä en unoha tota vuotta, siitä piti tulla mahtava vuosi. Ja ennenkaikkea, kesästä piti tulla unohtumaton. Joo, niin siitä tulikin, mut mä en tarkottanut tota. Meidän molempien piti olla onnellisia, kesän 2015 ei pitänyt jäädä viimeiseksi. Jätkän 13-vuotis synttäreiden ei pitänyt olla viimeiset. Aikaa piti olla vielä, vuosia piti olla vielä monia jäljellä. Tän ei pitänyt loppua vielä. Mä en tiedä mistä tää kaikki alkoi, ja miten, mutta mä tiedän miten, mihin ja miksi tää kaikki loppui jo nyt. Kumpa ajassa vois palata taaksepäin, mä haluisin vaan jatkaa siitä mihin me silloin heinäkuussa jäätiin. Mun rakas oli vielä sillon täällä, mä olin onnellinen. Mut Äpyn lähdön jälkeen mä olin pitkään kaikkea muuta kuin onnellinen. Mä itkin, itkin ja itkin. Tosi pitkään. Se ei ollut mun, sen ei pitänyt vaikuttaa mun elämään mitenkään suuresti. Mut pikkuhiljaa, siitä tuli mun ystävä. Ystävä, jonka kanssa meillä on nyt paljon muistoja takanapäin.
Mutta ei yhtään mitään tulevaisuudessa. Mun ystävä on pilvien toisella puolen.
Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin.
Tästä ei oo kauan, mut mä keräsin itteni ja nyt mä oon tässä. Silloin mä olin pettynyt itteeni, vaikka se ei mun vika ollutkaan. Kumminkin, jos aikaa ois vielä ollut, me oltas vielä noustu sieltä, kaikki vois sujuu taas hyvin. Mut kaikki päättyi siihen että ei ikinä saatu enää pakettia kasaan. Ärsyttää, koska mä tiedän että jotain olisi voinut korjata kuitenkin. Mua ei lohduta enää mikään muu kuin se että tiedän että jätkälle tuo on parempi paikka. Pikkuhiljaa oon vasta oikeasti alkanut käsittään tän ikuisuuden. Mä en oikeesti nää sitä enää ikinä.
This is end of everything.
Viimeset puoli vuotta on tuntunut tosi tyhjiltä, tää on ollut ihan liian pitkä aika. Mulle tää aika on ollut tuskaa. Multa vietiin yks unelma. Jos joku ottaa puheeksi Fillyn, mä vastailen pala kurkussa vaisusti. Mä en vaan pysty. Se on mulle liikaa, se on mulle edelleen tosi kova paikka. Mä myös tiedän, että osaa mun kavereista ei kiinnosta. Mä yritin puhua niille, ja ne esitti ja yritti piristää mua, mut se on niin läpinäkyvää. Mä tiesin että niitä ei oikeasti kiinnosta. Mua ei tarvi yrittää piristää ikinä, jossei ite välitä. Ei se auta. Mulle ainakin ystävien tuki kaikessa on tärkeintä, mä arvostan sitä. Oikeesti. Mut jotkut ei vaan voi auttaa, kyllä mä tiiän sen. Ulkopuolisen silmin tää ei oo kovin paha paikka, mut mulle se on. Mä oon kiitollinen niille ketkä mua on edes yrittänyt ymmärtää❤ Kaikki ei ymmärrä kaikkia, mutta aina voi yrittää, eikö vain?
Mä en tiedä mitä mä tein väärin, mut silti mä en voi olla syyttämättä itteäni. Mä tein varmaan jotain väärin, ja mun takia jätkä ei oo enää täällä. Vika kerta kun mä menin sillä, meni ihan surkeesti. Mikään ei sujunu, ja koko paketti levis käsiin, just kun saatiin homma toimimaan. Senkin takia mä haluun palata takasin ja tehä kaiken uudestaan niin huolellisesti kun vaan osaan. Korjata kaiken mitä ikinä tehtiin väärin.
Yksi este vain, se ei ole mahdollista.
Asiat jotka tuntuivat silloin niin arkisilta ja pieniltä, tuntuu nyt paljon suuremmilta ja tärkeämmiltä. Mä en osannut silloin nauttia viimeisistä hetkistä. Mä olin sen luona viimeset tunnit niin pitkälle kuin vain oli mahdollista sillon. Siltikään, en mä oikeasti ymmärtänyt et tää on ikuista. Tää päätös on loppulinen.
Tyhjyys valtaa kaiken, eikä mikään palaa ennalleen.
Heinäkuun alussa, kun mä sain varmistuksen tähän, en tajunnut mitään. Nyt mä tajuan. Ja nyt mä myös keksin paljon kaikkea mitä meillä jäi tekemättä ja kokematta. Tiedän, tuossa ajassa ei paljon kerkeä, mutta kaikki on taas ihan ok.
"Sä et tiedä meneekö siihen tunteja vai vuosia."
Nyt mun on vain sopeuduttava siihen, mitä mulla on jäljellä, ja rakentaa siitä jotain kestävää. Jotain, joka ei lopu kuin seinään. Mä en halua enää tällästä samanlaista surua, tiedän vaan että se ei onnistu. Tiedottomuus on pahinta. Sä et voi tietää meneekö sun rakkaimpas menettämiseen tunteja vai vuosia? Kaikki voi loppua seinään, ilman minkäänlaisia ennakkovaroituksia. Yht'äkkiä kaikki on poissa, eikä enää ikinä tule takaisin.
Älä rakenna linnoja pilviin, sillä tuuli ne hajottaa, älä katso syvälle silmiin, joita et voi unohtaa.
"Kaikki kestävä hävinnyt"
Mun ei oo enää mitään järkeä jauhaa menneitä, vaan siirtyä eteenpäin. Mä en voi tälle enää mitään. Mennyt on mennyttä, pitää päästää irti. Mun pitää jatkaa eteenpäin, ei tästä muuten tule mitään. Mulla on enää muistot, joista mun pitää pitää kiinni, kaikki muu pysyvä on poissa, kaikki kestävä hävinnyt.
Mulla on kaikki taas kunnossa, kaikki on kai ihan ok. Mua vaan ahistaa, mutta se ei ole ylitsepäsemätöntä, ainakaan tällä hetkellä.
Mutta kaikilla muilla ei ole asiat näinkään hyvin. Jopa mä tiiän ihmisiä keillä ei oikeesti oo kaikki hyvin. Syitä löytyy toisilta monia, liittyen vaikka muihin ihmisiin. Ethän sä oo se joka ei pidä lupauksia? Kai sä oot luotettava kaveri, kaikille? Jos lupauksii ei osata pitää, sit ei luvata ees mitää.
Mut hei, entä jos vaikka huomenna sä menetät sun ystävän? Se voi tapahtua ihan yht'äkkiä, ilman varoitusaikaa. Vietättehän ystävienne kanssa paljon aikaa, vielä kun sitä aikaa on. Se voi loppua, yht'äkkiä. Elä päivä kerrallaan, älä mieti liikaa tulevaa. Sun haaveet voi särkyä. Sä voit pettyä pahasti.
Jos sä riitelet ystäväsi kanssa, sovithan riidan ennen kuin menette nukkumaan. Voi olla että sulla ei oo enää sitä sama ystävää aamulla. Se voi olla poissa. Eikä ikinä tule takaisin. Mieti siis kaksi kertaa, mitä ystävät sulle merkkaa.
Mulle ystävät on tärkeitä, ne tukee mua aina. Mun ystävät on nähny mun nauravan ja itkevän. Iloisena ja pettyneenä. Aina kun mulla on jokin huonosti, ystävät piristää. Mä oon ikuisesti kiitollinen kaikille, ketkä on mua ikinä auttanut, mun pitäis korvata tää teille jotenkin. Jos te luette tätä, tiedätte varmaankin ketä tarkoitan, Kiitos❤
Pari kertaa mä oon oikeesti halunnu vaan jättää tän kaiken taakse. Mut mun kohdalla se ei olis mahdollista, ja ehkä ihan hyvä niin. Mä oon luovuttanut. Mikään tässä maailmassa ei ole kestävää, kaikki loppuu aikanaan. Haaveet voi kaatuu, mut unelmien eteen pitää tehä töitä. Tää elämä ei anna mitään ilmaseks, sun pitää nähä vaivaa ja kannustaa ittees jatkamaan. Mä en pääse enää ikinä menneeseen, joten mun pitää tehä töitä et mä voin toteuttaa mun unelmia. Periksi ei voi antaa vaikka mikä olisi, ei pidä luovuttaa, ei koskaan.
Tee duunii unelmies eteen. Niin mä tein, ja tuun jatkossakin tekemään. Mä aion pärjätä, mä en haluu mennä sieltä mistä aita on matalin. Mä haluaisin elää iloisena, ilman huolta menettämisestä. Mä joudun pelätä pahinta. Se kaikki voi tapahtua milloin vain.
Minua pelottaa. Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla.
Jos sä oot joskus onnellinen, niin susta varmaan tuntuu ettei ketään kiinnosta? Muiden puolesta pitää osata olla onnellinen. Mustasukkaisuus ei johda mihinkään. Pidä siitä kiinni mitä sulla on, älä edes mieti muuta.
"Mut jos ketään ei kiinnosta?"
Joskus mua ärsyttää oikeesti tositosi paljon. Mun vaan tekee mieli itkeä, mä oon niin pettynyt itteeni. Miten joku edes voi mennä niin pahasti pieleen? Sillon mä oon epäonnistunut jossakin. Ei mua yleensä turhaan ärsytä. Sille on aina joku syy, ja mä tiiän sen syyn harvinaisen hyvin. Ja se syy on tosi useesti se sama, mulle tosi merkittävä asia. Ja sit kun mä en oo onnistunut. Se saa mut ärsyyntyyn vielä enemmän, jos mä ees kelaan jotain siihen liittyvää, mä en vaan enää voi minkään. Mun pitäs sillon unohtaa se asia kokonaan, mutta ongelmana tässä onkin se, kun mulla ei mun pienes mieles oo sillon yhtään mitään muuta. Mun tekee aina sillon vaan mieli sulkeutua muulta maailmalta ja olla vastaamatta kenellekkään. Mä voisin silloin olla ihan yksin. Mut välillä taas tuntuu et just sillon on ihan pakko päästä puhumaan jollekkin. Ihan pakko. Se jotenkin helpottaa, mut jos ketään ei kiinnosta?
Mä voisin jättää kaiken, mut mä jatkan. Tuskasta ja surusta huolimatta. En oo menettänyt kaikkea, mä osaan olla myös onnellinen ja iloinen, siksi mä kai oon täällä. Mä en luovuta nyt, kun kaikki voi sujua. Mulla menee ihan hyvin, mulle on annettu mahdollisuus käytettäväksi. Mä haluun pitää siit kiinni, jos mä luovutan nyt, mä en saa tätä enää ikinä takaisin. Tää on mun viimenen mahdollisuus. Mä pidän tästä kiinni, niin kauan kunnes aika loppuu.
Sitten kun sen aika on, sä päästät irti kaikesta. Sä jätät kaiken taakses, sä luovut täst kaikesta.
Etkä enää tule takaisin.
Kiitos ja anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti