Mun pisimmät puoli vuotta

Joskus voi menettää itelle sen kaikista rakkaimman ja kaikista tärkeimmän. Sen, ketä ilman et koskaan voinut kuvitella eläväsi.

Eilen tuli täyteen tasan puoli vuotta Fillyn lähdöstä.

Et koskaan kuvitellut selviäväsi jos hän lähtisi. Katoaisi elämästäsi. Et koskaan ajatellut, mitä tekisit ilman häntä. Rakkaimpaasi. Jos jotain menettää, sitä ei saa enää koskaan takaisin.
Ootko sä miettinyt, että mitä tekisit jos ystäväsi katoaisi huomenna, etkä koskaan olisi kertonut hänelle tunteistasi? Siinäpä se, sanokaa vaikka yksi hyvä sana joka ikinen päivä. Se piristää. Se voi merkitä oikeesti tosi paljon.

Jokainen kerta voi olla viimeinen, älä luovuta ennenkuin sen aika on.

Sitten kun se päivä koitti, kaikki muuttui. Kaikki katosi. Enää mikään ei ollut kuin ennen. Kaikki se ilo joka teillä oli, se ilo jonka jaoitte, muuttui suruksi. Jota te ette enää olleet yhdessä jakamassa. Kaikki se onnellisuus muuttui tuskaksi, joka ei pääty koskaan.

Kaikki se hauskuus, jota korvaa nyt ainoastaan sanaton tyhjyys.

Lähtiessään sulle jäi vaan muistot ja kaipaus. Muistot haalistuu ajan myötä, muttei koskaan katoa. Kaipauskin haalistuu, muttei ikinä lopu. 
Muistot on ainoa asia mitä meillä enää on, niistä paljastuu hyvät ja pahat hetket. Muistot on kalleinta kultaa❤

Kun sä lähdit, mä en edes jaksanut taistella vastaan. Sillä mä tiesin ettei se auttaisi, kipua ei voi pitkittää. Mä tiesin etten saisi sua koskaan takaisin, me ei enää koskaan voitaisi kokea mitään yhteistä. Mä en enää koskaan voi nähdä sua. Sitä päätöstä ei voinut peruuttaa, eikä siirtää. Se kaikki oli lopullista. Mä en tiedä mihin sä menit, tiedän vaan, ettet ole enää täällä. Tai koskaan tule enää takaisin. Mä itkin, koska menetin sut, mut mä olin onnellinen siitä, että sain sut osaksi mun elämääni. Mut sit mä menetin sut, tää päätös oli oikee. Mun unelmat kaatui, ja mun maailma romahti.

Sä opit lentämään.

Mä oon vielä näin pieni, mutta mulla on silti muistoja, joita mä en koskaan saa takaisin. Täytyy laskea irti menneestä ja jatkaa eteenpäin. Mulla on jäänyt paljon kertomatta ja mulla on edelleen paljon kerrottavaa. Näiden vuosien aikana mä oon ollut monesti onnellinen, mut mä oon myös pettynyt monesti. Ja mä oon ollut surullinen. Mut se on elämää. Elämä on joskus epäreilua ja virheistä oppii, niin olen mäkin oppinut. Joskus on annettava periksi, ei pidä väittää vastaan. Muutoksia ei pidä pelätä. Mä oon selvinnyt kaikesta, ja mä tuun selviimään jatkossakin. Ainakin siihen päivään asti, kunnes kaikki loppuu, sit mä en enää ole selviytyjä. Mistään. Ikinä. 

Jos mä nyt lähtisin, niin mitä mä jättäisin muille?

Mä oon menettänyt myös mulle tärkeitä ihmisiä, mut niiden lisäksi, mä oon menettänyt mun ystävän. Menettämisen tuska on kaikista pahinta, ja silloin tuntuu että kukaan ei ymmärrä sua.
Mun tavoite ei täyttynyt, mun tavoite vuodelle 2015. Yks mun harvoista tavoitteista. Et se ois terve koko vuoden, mut siltikään, jätkä ei selvinnyt tosta vuodesta. Mä en unoha tota vuotta, siitä piti tulla mahtava vuosi. Ja ennenkaikkea, kesästä piti tulla unohtumaton. Joo, niin siitä tulikin, mut mä en tarkottanut tota. Meidän molempien piti olla onnellisia, kesän 2015 ei pitänyt jäädä viimeiseksi. Jätkän 13-vuotis synttäreiden ei pitänyt olla viimeiset. Aikaa piti olla vielä, vuosia piti olla vielä monia jäljellä. Tän ei pitänyt loppua vielä. Mä en tiedä mistä tää kaikki alkoi, ja miten, mutta mä tiedän miten, mihin ja miksi tää kaikki loppui jo nyt. Kumpa ajassa vois palata taaksepäin, mä haluisin vaan jatkaa siitä mihin me silloin heinäkuussa jäätiin. Mun rakas oli vielä sillon täällä, mä olin onnellinen. Mut Äpyn lähdön jälkeen mä olin pitkään kaikkea muuta kuin onnellinen. Mä itkin, itkin ja itkin. Tosi pitkään. Se ei ollut mun, sen ei pitänyt vaikuttaa mun elämään mitenkään suuresti. Mut pikkuhiljaa, siitä tuli mun ystävä. Ystävä, jonka kanssa meillä on nyt paljon muistoja takanapäin.

Mutta ei yhtään mitään tulevaisuudessa. Mun ystävä on pilvien toisella puolen.

Olen yksin, enkä tiedä kuinka jatkaisin.

Tästä ei oo kauan, mut mä keräsin itteni ja nyt mä oon tässä. Silloin mä olin pettynyt itteeni, vaikka se ei mun vika ollutkaan. Kumminkin, jos aikaa ois vielä ollut, me oltas vielä noustu sieltä, kaikki vois sujuu taas hyvin. Mut kaikki päättyi siihen että ei ikinä saatu enää pakettia kasaan. Ärsyttää, koska mä tiedän että jotain olisi voinut korjata kuitenkin. Mua ei lohduta enää mikään muu kuin se että tiedän että jätkälle tuo on parempi paikka. Pikkuhiljaa oon vasta oikeasti alkanut käsittään tän ikuisuuden. Mä en oikeesti nää sitä enää ikinä.

This is end of everything.

Viimeset puoli vuotta on tuntunut tosi tyhjiltä, tää on ollut ihan liian pitkä aika. Mulle tää aika on ollut tuskaa. Multa vietiin yks unelma. Jos joku ottaa puheeksi Fillyn, mä vastailen pala kurkussa vaisusti. Mä en vaan pysty. Se on mulle liikaa, se on mulle edelleen tosi kova paikka. Mä myös tiedän, että osaa mun kavereista ei kiinnosta. Mä yritin puhua niille, ja ne esitti ja yritti piristää mua, mut se on niin läpinäkyvää. Mä tiesin että niitä ei oikeasti kiinnosta. Mua ei tarvi yrittää piristää ikinä, jossei ite välitä. Ei se auta. Mulle ainakin ystävien tuki kaikessa on tärkeintä, mä arvostan sitä. Oikeesti. Mut jotkut ei vaan voi auttaa, kyllä mä tiiän sen. Ulkopuolisen silmin tää ei oo kovin paha paikka, mut mulle se on. Mä oon kiitollinen niille ketkä mua on edes yrittänyt ymmärtää❤ Kaikki ei ymmärrä kaikkia, mutta aina voi yrittää, eikö vain?

Mä en tiedä mitä mä tein väärin, mut silti mä en voi olla syyttämättä itteäni. Mä tein varmaan jotain väärin, ja mun takia jätkä ei oo enää täällä. Vika kerta kun mä menin sillä, meni ihan surkeesti. Mikään ei sujunu, ja koko paketti levis käsiin, just kun saatiin homma toimimaan. Senkin takia mä haluun palata takasin ja tehä kaiken uudestaan niin huolellisesti kun vaan osaan. Korjata kaiken mitä ikinä tehtiin väärin.

Yksi este vain, se ei ole mahdollista.

Asiat jotka tuntuivat silloin niin arkisilta ja pieniltä, tuntuu nyt paljon suuremmilta ja tärkeämmiltä. Mä en osannut silloin nauttia viimeisistä hetkistä. Mä olin sen luona viimeset tunnit niin pitkälle kuin vain oli mahdollista sillon. Siltikään, en mä oikeasti ymmärtänyt et tää on ikuista. Tää päätös on loppulinen.

Tyhjyys valtaa kaiken, eikä mikään palaa ennalleen.

Heinäkuun alussa, kun mä sain varmistuksen tähän, en tajunnut mitään. Nyt mä tajuan. Ja nyt mä myös keksin paljon kaikkea mitä meillä jäi tekemättä ja kokematta. Tiedän, tuossa ajassa ei paljon kerkeä, mutta kaikki on taas ihan ok.

"Sä et tiedä meneekö siihen tunteja vai vuosia."

Nyt mun on vain sopeuduttava siihen, mitä mulla on jäljellä, ja rakentaa siitä jotain kestävää. Jotain, joka ei lopu kuin seinään. Mä en halua enää tällästä samanlaista surua, tiedän vaan että se ei onnistu. Tiedottomuus on pahinta. Sä et voi tietää meneekö sun rakkaimpas menettämiseen tunteja vai vuosia? Kaikki voi loppua seinään, ilman minkäänlaisia ennakkovaroituksia. Yht'äkkiä kaikki on poissa, eikä enää ikinä tule takaisin.

Älä rakenna linnoja pilviin, sillä tuuli ne hajottaa, älä katso syvälle silmiin, joita et voi unohtaa.

"Kaikki kestävä hävinnyt"

Mun ei oo enää mitään järkeä jauhaa menneitä, vaan siirtyä eteenpäin. Mä en voi tälle enää mitään. Mennyt on mennyttä, pitää päästää irti. Mun pitää jatkaa eteenpäin, ei tästä muuten tule mitään. Mulla on enää muistot, joista mun pitää pitää kiinni, kaikki muu pysyvä on poissa, kaikki kestävä hävinnyt. 
Mulla on kaikki taas kunnossa, kaikki on kai ihan ok. Mua vaan ahistaa, mutta se ei ole ylitsepäsemätöntä, ainakaan tällä hetkellä.

Mutta kaikilla muilla ei ole asiat näinkään hyvin. Jopa mä tiiän ihmisiä keillä ei oikeesti oo kaikki hyvin. Syitä löytyy toisilta monia, liittyen vaikka muihin ihmisiin. Ethän sä oo se joka ei pidä lupauksia? Kai sä oot luotettava kaveri, kaikille? Jos lupauksii ei osata pitää, sit ei luvata ees mitää.

Mut hei, entä jos vaikka huomenna sä menetät sun ystävän? Se voi tapahtua ihan yht'äkkiä, ilman varoitusaikaa. Vietättehän ystävienne kanssa paljon aikaa, vielä kun sitä aikaa on. Se voi loppua, yht'äkkiä. Elä päivä kerrallaan, älä mieti liikaa tulevaa. Sun haaveet voi särkyä. Sä voit pettyä pahasti.

Jos sä riitelet ystäväsi kanssa, sovithan riidan ennen kuin menette nukkumaan. Voi olla että sulla ei oo enää sitä sama ystävää aamulla. Se voi olla poissa. Eikä ikinä tule takaisin. Mieti siis kaksi kertaa, mitä ystävät sulle merkkaa.
Mulle ystävät on tärkeitä, ne tukee mua aina. Mun ystävät on nähny mun nauravan ja itkevän. Iloisena ja pettyneenä. Aina kun mulla on jokin huonosti, ystävät piristää. Mä oon ikuisesti kiitollinen kaikille, ketkä on mua ikinä auttanut, mun pitäis korvata tää teille jotenkin. Jos te luette tätä, tiedätte varmaankin ketä tarkoitan, Kiitos❤

Pari kertaa mä oon oikeesti halunnu vaan jättää tän kaiken taakse. Mut mun kohdalla se ei olis mahdollista, ja ehkä ihan hyvä niin. Mä oon luovuttanut. Mikään tässä maailmassa ei ole kestävää, kaikki loppuu aikanaan. Haaveet voi kaatuu, mut unelmien eteen pitää tehä töitä. Tää elämä ei anna mitään ilmaseks, sun pitää nähä vaivaa ja kannustaa ittees jatkamaan. Mä en pääse enää ikinä menneeseen, joten mun pitää tehä töitä et mä voin toteuttaa mun unelmia. Periksi ei voi antaa vaikka mikä olisi, ei pidä luovuttaa, ei koskaan.

Tee duunii unelmies eteen. Niin mä tein, ja tuun jatkossakin tekemään. Mä aion pärjätä, mä en haluu mennä sieltä mistä aita on matalin. Mä haluaisin elää iloisena, ilman huolta menettämisestä. Mä joudun pelätä pahinta. Se kaikki voi tapahtua milloin vain.

Minua pelottaa. Pelko kulkee vierelläni synkän varjon lailla.

Välillä tuntuu ettei mikään suju. Että kaikki on sua vastaan, eikä ymmärrä mitä sul on sanottavana. Silloin pakosti miettii et miks edes yrittää. Jos ei kuitenkaan onnistu. 

Jos sä oot joskus onnellinen, niin susta varmaan tuntuu ettei ketään kiinnosta? Muiden puolesta pitää osata olla onnellinen. Mustasukkaisuus ei johda mihinkään. Pidä siitä kiinni mitä sulla on, älä edes mieti muuta. 

"Mut jos ketään ei kiinnosta?"

Joskus mua ärsyttää oikeesti tositosi paljon. Mun vaan tekee mieli itkeä, mä oon niin pettynyt itteeni. Miten joku edes voi mennä niin pahasti pieleen? Sillon mä oon epäonnistunut jossakin. Ei mua yleensä turhaan ärsytä. Sille on aina joku syy, ja mä tiiän sen syyn harvinaisen hyvin. Ja se syy on tosi useesti se sama, mulle tosi merkittävä asia. Ja sit kun mä en oo onnistunut. Se saa mut ärsyyntyyn vielä enemmän, jos mä ees kelaan jotain siihen liittyvää, mä en vaan enää voi minkään. Mun pitäs sillon unohtaa se asia kokonaan, mutta ongelmana tässä onkin se, kun mulla ei mun pienes mieles oo sillon yhtään mitään muuta. Mun tekee aina sillon vaan mieli sulkeutua muulta maailmalta ja olla vastaamatta kenellekkään. Mä voisin silloin olla ihan yksin. Mut välillä taas tuntuu et just sillon on ihan pakko päästä puhumaan jollekkin. Ihan pakko. Se jotenkin helpottaa, mut jos ketään ei kiinnosta?

Mä voisin jättää kaiken, mut mä jatkan. Tuskasta ja surusta huolimatta. En oo menettänyt kaikkea, mä osaan olla myös onnellinen ja iloinen, siksi mä kai oon täällä. Mä en luovuta nyt, kun kaikki voi sujua. Mulla menee ihan hyvin, mulle on annettu mahdollisuus käytettäväksi. Mä haluun pitää siit kiinni, jos mä luovutan nyt, mä en saa tätä enää ikinä takaisin. Tää on mun viimenen mahdollisuus. Mä pidän tästä kiinni, niin kauan kunnes aika loppuu.

Sitten kun sen aika on, sä päästät irti kaikesta. Sä jätät kaiken taakses, sä luovut täst kaikesta.
Etkä enää tule takaisin.

Ps. Tämän bloginkin tie tuli päätökseen. Mä yritin, mut mä en onnistunut.

Kiitos ja anteeksi.

Kiitos 2015.

Tehään yhdessä vuodesta 2016 vielä parempi❤

Nyt me voidaan yhessä muistella vuotta 2015. Mitä se on meille antanut, ja mistä mein on pitänyt luopua. Mulle koko vuosi oli tosi ristiriitasta aikaa, tapahtui ainakin mulle tosi merkittäviä ja tärkeitä asioita. Ja mun elämää muuttavia muutoksia, osa pysyviä, osa ei.
Mä en käy tässä läpi kaikkea, todellakaan. Kerron vaan tähän blogiin kuuluvat asiat. Kiitos teille vuodesta 2015, tehään ensi vuodesta paljon parempi.

Tutustuttiin Fillyn ja Naksun kanssa enemmän toisiimme. Tallilla käytiin pari kertaa viikossa, suunnilleen jokatoinen kerta menin Fillyllä ja jokatoinen Naksulla. Mentiin vain sileellä, kun ei vielä tunnettu hyvin toisiamme. Fillyn laukka oli kaahottamista ja lihaksia ei ollut.
Raijalla hoidin hetken purevaa, jyräävää Kapu nimistä ponia, sekä käytiin Lauran, Essin ja Janikan kanssa estetunneilla.

Mentiin aikalailla samalla meiningillä kun tammikuussakin, parit lyhyet maastot käytiin. Maastoista ei ikinä selvitty ilman yhtäkään kommellusta.
Tallille saapui pieni ja pyöreä shettistamma Heidi.
pellolla käytiin pari kertaa, tosin Janika Fillyllä, Naksu ei kuunnellut mitään.. Irtojuoksutusta kentällä.
Menin ekaa kertaa Ritulla estetunnin. Aloin hoitaa Barttia kevään ajan.

Hypättiin Naksun kanssa ekat esteet, mutta muuten menin lähes aina Fillyllä. Alkoi mennä silleen et Janika meni poikkeuksetta Naksulla.
Fillyn kanssa pelkillä päitsillä, laukkasin ja ravasin ilman käsiä. Tosiaan tulin alas kaksi kertaa.. Arabivarsa Oona lähti tallilta.
LauKalla taidettiin käydä hyppäämässä, mä Hempalla.

Ilman jalustimia esteitä alkukuusta ekaa kertaa Fillyllä. Kuitenkin yht'äkkiä alkaneet pystyynhyppimiset, ryöstämiset kentällä ja maastossa, sekä ristilaukannostot aiheuttivat läjäpäin kysymyksiä. Poni ei ollut halukas töihin ja satulaa laittaessa puras mua. Syylliseksi tähän todettiin satula.
Loppukuusta lihaksien lisääntymisen myötä satula jäi epäsopivaksi ja puristi edestä, tiedossa siis ilman satulaa menoa.

Ilmansatulaa ratsatukset jatkuivat, ja mä opin istumaan ton ponin ravissa tosi hyvin ja mun tasapaino kehittyi. Fillyn kanssa laukka sujui jo ihan tosi hyvin, ja olin kaikkiaan tyytyväinen sen ratsastettavuuteen. Lihaksia kerääntyi onneksi hyvin, hypättiin ekoja esteitä ilman satulaa. Fillyn suu piti letkuttaa 2x päivässä. Lopellakin mentiin kerran tässä kuussa.
Sissellä pari estetuntia Raijalla.

Ilmansatulaa meno jatkui vaan ja ponit pääsi laitsalle.
Suu ei ollut edelleenkään parantunut ell kävi katsomassa taas. Hypittiin ilman satulaa ja käytii lammella, tosin poika ei veteen suostunut menemään. Maastossa käytiin muutenkin ekaa kertaa kunnolla ravailemassa, ilman pystyyn hyppimisiä ja muuta.
Loppukuusta kun satula saatiin, menin silti tosi paljon ilman satulaa, koska Filly meni sillon aina paremmin. Mentiin pari kertaa kesäkuun aikana pitkästä aikaa pelkillä päitsillä, meni hyvin. Tallilla oltiin 2yötä, silloin maastoiltiin, hypättiin ja mentiin vaan koulua.
Pari itsenäistä ilman satulaa hömppäilyä Saralla.

Ehkä surkein kuukausi ikinä. Parit onnistuneet hyppykerrat, mutta ei oikein muuta positiivista. Suu ei ollut parantunut. Laukka hajos täysin. Tähän asti vasen laukka oli ollut vaikeempaa, mutta sekin sujui. Sitten tapahtui jotain, ja vasemmanlaukannostoissa alkoi nostaa poikkeuksetta ristilaukkaa ja oikeassa laukassa ei enää kääntynyt ja tosiaan juostiin päin aitaa(siis oikeesti).  Tallilla kävin lähes päivittäin, koska alkukuusta mä sain tietää ettei meillä paljoo aikaa ole. Mä mietin koko alkukuukauden et mitä mä oikee menetän tässä, mist mä joudun luopuun. Kumminki me tehtiin loppuun asti kaikkee kivaa, ja poni sai syödä laitsalla tosi paljon.  Vika höntsäily oli kamala, mut sit mä syöttelin ponia aika kauan vielä. Vikana aamuna mä vaan menin sen luo ja jouduin hyvästeleen parhaan ihan viimestä kertaa ikinä.

Miten vaikea oli nauttia, kun tiesi sen loppuvan, olevan lähes viimeisessä pisteessään.

Tallilla kävin varmaan kerran/kaksi viikossa, ei ollut syytä sinne mennä. Aina kun menin, niin kävin vaan maastossa Naksun kanssa. Kaksi kertaa taidettiin Emmin ja Naksun voimin käydä sellanen 17km lenkki :D Heidiä juoksutin aina välillä, ja puuhailin kaikenlaista, joten paras kuukausi H:n suhteen, se pääsi kunnolla töihin!
Kerran kävin Lauran liikkarilla, Pojulla ratsastamassa, ihan hauska poni!

Naksulla oli paljon vapaapäiviä, me hypättiin kerran ja Naksu on esteillä tositosi kiva, muuten lähinnä maastoiltiin. Harkitsin ekaa kertaa bloggaamisen lopettamista.

Hypättiin rataa, maastossakin käytiin, mut sit alko päivät pimenemään tosi nopeeta. Emmi kävi ratsastamassa Naksua pari kertaa. Irtojuoksutin pari kertaa.

Taas Naksu pääsi hyppimään, mentiin myös ilman satulaa aika paljon. Naksu alko kulkemaan kivasti ja maastossa riitti vauhtia aina vähän liikaa. Maastossa käytiin myös taluttaen.
LauKalla kävin Vilillä hyppimässä, sekä koulutunnilla.

Mulla itellä ei tää kuukausi ollut ehkä parhain ja iloisin, joten näkyihän se tallilla käymisessäkin. Tallilla kävin varmaan kolme kertaa ja maastossa en kertaakaan. Peltoilut suju meillä tosi hyvin! Naksulla paljon vptä. Blogi eli koko joulukuun hiljaiseloa, kokonaiset kaksi postausta..

Mä haluun tehä ens vuodesta paremman. Mä en haluaisi elämästäni lähtevän kenenkään. Mä haluun elää onnellisena, mä en luovuta.