Kyllä, mä oon yrittänyt tsempata Naksun kanssa, ja muussakin. Mä oon yrittänyt liikuttaa sitä useemmin ja säännöllisemmin, mut toisaalta välillä se on jänyt vaan siihen yrittämiseen. Hetken sujui hyvin ja sain itteni sinne ainakin pari kertaa viikossa mut sit taas pakka hajos ja tässä taas ollaan.
Taas tuli taukoa. Kynnys nousee päivä päivältä ja kohta sinne on taas mahdotonta lähteä. Mä en tajua miks tässä käy joka kerta näin, mä en osaa pitää omista suunnitelmista kiinni. Heti kun on vähänkään kiireisempi viikko niin mä jätän Naksun taka-alalle ja unohdan sen.
Näin sen ei kuuluis mennä.
Mä kaipaan niitä aikoja kun tää harrastus oli mulle oikeesti elämäntapa ja mä kulutin suurimman osan mun ajasta tallilla. Toisaalta mä nautin siitä, koska sain keskittyä täysillä siihen mistä mä nautin, mutta ehkä mä kaipasin muutakin sisältöä mun elämään. Ja nyt sitä on liikaa, enkä mä muista enää sitä mulle tärkeetä. Tai ei se oo mulle enää tärkeetä, kumpa oliskin.
Haluisin löytää sen fiiliksen uudestaan mikä mul on ollu ja sen ilon millä mä treenasin joskus, mul on ikävä sitä fiilistä.
Ois siistii jos mä edelleen heräisin mielelläni viikonloppuaamuina aikaisin ja polkisin tekemään aamutallia, jos mä oottaisin tallille menoa joka päivä, jos se ois musta edelleen mukavaa.
No joo, kyllä mä siitä nautin, mut en enää samalla tavalla.
Mä haluisin päästä tunneille ja sitä kautta oppia lisää ja ehkä mä oppisin ratsastamaan Naksuakin paremmin. Mut nyt kun se ei onnistu niin mä haluun silti ottaa kaiken ilon irti ja kokeilla kaikkea uutta, kun Naksukin on sen verran vanha ettei ikinä tiedä kauan se pysyy hyvässä kunnossa. Pitää nyt vaan nauttia siitä mitä on, sen mä oon ainakin oppinut. Mä pidän täst kiinni niin pitkään kun saan, sen mä lupaan.
Naksun lisäks mä oon muutenkin koittanut tsempata, mä oon pärjännyt kai paremmin.
Mä oon täl hetkellä paljon onnellisempi kuin esim kuukausi sitten, ja tästä mä oikeesti nautin. Mun ei tarvii miettiä kokoajan et mitä mä voisin korjata ja miten mä tuun pärjäämään. Mut mä en viiti liikaa hypee, koska yleensä siinä vaiheessa pakka taas levii ja kaikki menee alamäkeen, mut kai siihenkin on tottunut. Välillä sitä miettii et haluis palaa ajas taaksepäin, vois vaan olla tekemättä niitä samoja virheitä ja tietäis kehen luottaa, kehen ei ja kenen kanssa viettäs aikaa ja näin. Mut toisaalta ethän sä opi mitään jos et ikinä epäonnistu, näin mä ite ajattelen ainankin.
Mä oon kans oppinu et elä hetkessä ja pidä kiinni siitä mitä sulla on, sillä seuraavana aamuna sulla ei välttämättä ole enää sitäkään. Tai sit sä oot ite poissa, sit sulla ei oo yhtään mitään. Siinä vaiheessä sä oot menettänyt kaiken. Joten älä luovuta ikinä, kaikesta löytää aina jotain positiivista. Älä päästä irti, aikaa ei kuitenkaan ole loputtomiin. Nauti siitä ajasta, älä tuhlaa sitä.
Mua oikeesti pelottaa. Entä jos mä meen nyt nukkumaan ja aamulla mä en enää herääkkään, mä en tiiä miks mä oon alkanut miettiin tota, mut toi ajatus ahistaa mua. Mä haluisin sopii kaiken aina iltaan mennessä, ja mä en halua mennä riidois nukkumaan, mä haluisin aina miettiä tarkkaan viimeset sanat illalla, ihanvaan koska mua pelottaa. Joka ilta mä mietin tota samaa ja mua alkaa ahistamaan tosi paljon, mut mä en voi sille mitään. Mä oon miettinyt et jos mä en vaik heräiskään, niin mitä mä jättäisin taakseni, mistä mä joudun luopuun. Tai mistä muut joutus luopuun, onks sillä mitään väliä?
Mä haluisin tietää et jatkusko tääl elämä ihan samalla tavalla, merkkaanks mä mitään.
Me kaikki ollaan ihmisiä, joilla on tunteet. Meihin sattuu, jos meitä satuttaa. Me ollaan haavoittuvaisia, ja meitä pitäis kunnioittaa. Se ei aina onnistu, mä tiedän.
Me kaikki tehään virheitä ja satutetaan toista jatkuvasti. Sitä ei aina huomaa, ja sitä toista silti sattuu.
Virheitä tulee ja niitä annetaan anteeksi. Tai aina ei anneta, mutta se on yleensä sun oma vika. Sä oot tehny väärin, ja sun pitää ottaa vastuu siitä.
Mä en haluu menettää tätä kaikkee mitä mulla on, ei vielä, mä en oo valmis siihen. Mä tiiän et jos mä nyt jäisin yksin, mä en pärjäis enää, mä vajoisin kokonaan pohjalle, ja sieltä kestäis pitkään nousta. Mä pystyn tähän, mä en anna periks. Kaikesta pitäis aina löytää jotain positiivista ja jatkaa eteenpäin.
Kaikilla meillä on huonoja päiviä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Kaikki kun ei osaa kertoa omia tunteitaan toisille ja mitä ne oikeesti pitää sisällään. Sun pitää vaan luottaa ittees ja sanoo itelles et sä selviit tästä, kaikki järjestyy, kaikki menee vielä hyvin,
mä lupaan.
Mä en tiiä mikä mua vaivaa mut mä en vaan enää saa nukuttua kunnolla, mä herään tosi useesti keskellä yötä koska mä mietin ihan liikaa, sit mä en saa unta. Ja yleensä mä herään monta kertaa yhen yön aikana, tai sit mä vaan herään aamulla tosi aikasin. Mut niinkun mä sanoin, pohjaltakaan ei oo suunta muuten kun ylöspäin. Mä en oo pohjalla enkä mä haluu joutuu sinne ikinä, mä haluun vaan pärjätä hyvin ja olla onnellinen.
En mä tarvii muuta.
