Paljon kaunista sanomatta jää, kun toisen menettää

7.12.2014

Liian usein kaikki kaunis päättyy kyyneliin,
Liian paljon kesken jää.
Pitäis elää kuin jokainen päivä ois viimeinen.

Perjantaina en voinut vastustaa kiusausta. Mun oli pakko päästä kattomaan sua. Ja sen mä myös tein.
Se saattoi olla virhe. Todellisuus iski päin kasvoja. Se ei ole terve vieläkään. Milloin se paranee? Kuka tietäis? Kuka osaisi auttaa? Mä en enää pystynyt siihen. En osannut auttaa sua silloin, kun apua tarvitsit. Mun piti luovuttaa sut muiden hoitoon, et saanut tarvitsemaas apua, mä oon siitä ikuisesti pahoillani.

Se ei ehkä parane ikinä

Se on vieläkin kipeä. Mulla on ikävä sitä.

Kerro mulle miten muka pystyis unohtamaan,
Miten tää muka tulee väliin?
Tää on vaan runoutta.
En pyydä maailmaa tai kuuta taivaalta.
Mä oon sua varten tääl, seison täs paikallaan. 

Kumpa paranisit. Sä ansaitsisit sen.  Kumpa ajassa vois palata taaksepäin.  Tai jatkaa siitä mihin sillon jäätiin, kaikki vois olla nyt hyvin. Voisin miettiä uudestaan mitä olisin voinut jättää tekemättä. Nyt siitä ei enää ole hyötyä. Voisin uhohtaa menneet,  aloittaa alusta.

Mutta ei, se ei ole mahdollista.

Se on vain sopeuduttava tähän hetkeen, tähän ratkaisuun, muuta ei nyt ole.

Sä olet ainutlaatuinen,  mitä vastaan tuleekaan,
Toista kaltaistas ei tuu milloinkaan.

Sun pitää parantua. Sä paranet kyllä. Ihan varmasti, sun on pakko. 

En enää koskaan päästäis sua pois,  en enää koskaan lähtis luotas pois. Niin heikko oon ilman sua, niin koditon ilman sua. En koskaan päästäis sua enää pois




Totuus oli se, että se ei ikinä parantunut. Kipu loppui keväällä 2015.